Antifungaalit

Antifungaalit ovat sienitauteja hoitavia lääkkeitä, jotka voivat estää sienten kasvua tai tappaa niitä. Niitä voidaan antaa sekä paikallisesti että systeemisesti ja niitä käytetään sekä akuutteihin että kroonisiin infektioihin sekä riskipotilailla ennaltaehkäisevästi.

Antifungaalit jaotellaan pääryhmiin, joilla on erilaiset toimintaperiaatteet. Azolit estävät ergosterolin synteesiä solukalvossa: esimerkkejä ovat fluconazole, itraconazole, voriconazole ja posaconazole. Polyeneihin kuuluvat amfoterisiini B ja natamysiini, jotka sitoutuvat ergosteroliin ja muodostavat solukalvon läpäiseviä aukkoja. Allylaminit, kuten terbinafiini, estävät squalene epoksidaasia. Echinocandinit estävät β-1,3-glukaanisynteesin, joka on rakennetta soluseinälle. Pyrimidiinijohdannaiset, kuten 5-fluorosytoosiini (5-FC), vaikuttavat solun RNA- ja DNA-synteesiin ja niitä käytetään joissain tapauksissa yhdistelmähoidoissa.

Käyttöalueet ovat invasiviset kandidiasis- ja aspergillusinfektiot sekä kryptokokkimeningiitti, sekä vakavat iho- tai limakalvotulehdukset. Hoito suunnitellaan infektion vakavuuden, potilaan immunologisen tilan sekä munuaisten ja maksan toiminnan mukaan.

Annostelu ja farmakokinetiikka vaihtelevat. Osa valmisteista annostellaan suun kautta, osa laskimonsisäisesti; paikallishoitoa käytetään ihon tai limakalvojen infektioihin. Monet azolit aiheuttavat merkittäviä vuorovaikutuksia muiden lääkkeiden kanssa ja edellyttävät maksatason seuraamista. Amfoterisiini B on tehokas, mutta nefrotooksinen. Echinocandinit ovat yleensä hyvin siedettyjä, mutta harvinaisissa tapauksissa voivat aiheuttaa verenkuvan muutoksia tai maksasäätöjä.

Vastustus antifungaalille kehittyy usein mutaatioilla kohdeentsyymeissä tai soluseinän sekä solukalvon rakennetta muuttavissa entsyymeissä sekä biofilmeissä. Tämä vaikuttaa hoidon valintaan ja voi vaatia yhdistelmähoitoa tai lääkkeen vaihtoa. Hoitoa seurataan tehon, haittavaikutusten ja maksa- sekä munuaistoiminnan osalta.