Anglosaksiset

Anglosaksiset ovat termi, jota käytetään kuvaamaan Britanniassa vaikuttaneita germaanis-kielisiä kansoja 5.–11. vuosisadalla. Niihin kuuluivat anglit (Angles), saksalaiset (Saxons) ja jutit (Jutes). He asettuivat suurilta osin nykyisen Etelä- ja Itä-Englannin alueille Romanin valtakunnan hajoamisen jälkeen, ja heidän kielensä kehittyi ajan myötä vanhaksi englanniksi (Old English). Näin syntyi varhainen englantilainen kulttuuri ja yhteiskunta.

Poliittisesti anglosaksinen Englanti koostui useista kuningaskunnista, joita usein kutsutaan heptarkiaksi: Kent, Essex, Sussex, Wessex, East Anglia, Mercia ja Northumbria. Aikojen saatossa valta jakautui kuninkaan ja maan ylimpien aatelisten kesken; hallinto tukeutui paikallisiin johtajiin, kuten ealdormaneihin ja thegneihin, sekä tavallisiin talonpoikiin ja ceorleihin. Kulttuurisesta ja taloudellisesta elämästä vastasivat maatalous, verotus ja paikallinen kaupankäynti, kaupungeiksi kehittyivät sekä linnoitukset ja burh-olennot.

Kulttuuriin ja uskoon vaikutti sekä pakanallinen aika että myöhempi kristillinen käänne. Kristinusko levisi laajasti 6.–7. vuosisadalla, kun roomalais-katholiset lähetyssaarnaajat, kuten Augustine of Canterbury, mm. vakiinnittivät kirkkoa Englannissa. Vanhankielinen kirjallisuus syntyi monissa teksteissä, kuten Beowulfin kaltaisissa runoissa ja Anglo-Saxon Chronicle -lähteissä. Osa lukutaidosta säilyi luostareissa sekä latinan että vanhan englannin kirjoitustaitona.

Anglosaksinen Englannin vaihe päättyi suurten vakiintumien ja varkauden aikakaudella, kun viikingit raivostivat maata ja Danelawin rajat muokkasivat aluetta. Lopullinen muutos tuli Normannien valloittamisen myötä vuonna 1066. Anglosaksisen Britannian perintö näkyy kuitenkin edelleen nykyisessä engelskan kielessä, oikeuskulttuurissa ja arkeologiassa.