ylidiagnostiikka

Ylidiagnostiikka tarkoittaa tilannetta, jossa henkilölle tehdään diagnoosi sairaudesta tai tilasta, joka ei käytännössä aiheuta oireita, ei lyhennä elinikää eikä merkittävästi heikennä elämänlaatua. Tällainen diagnoosi voi johtaa tarpeettomiin tutkimuksiin ja hoitoihin sekä aiheuttaa psykologisia rasitteita ja taloudellisia kustannuksia.

Ylidiagnostiikka syntyy usein seulontojen ja diagnostisten kriteerien laajentumisen sekä teknologian kehityksen seurauksena. Tilaa voidaan diagnosoida, vaikka se todennäköisesti ei aiheuta oireita tai haittaa henkilön elinaikaa. Se eroaa harhaanjohtavasta positiivisesta tuloksesta siten, että diagnoosi kuvaa todellista tilaa, jonka kliininen merkitys voi kuitenkin olla vähäinen.

Esimerkkeinä ovat rintasyövän ja eturauhassyövän seulonnat, joissa pienet tai hitaasti kasvavat kasvaimet voivat tulla diagnosoituiksi ja johtaa hoitoihin, joita ei aina tarvita. Ylidiagnostiikan vuoksi potilaat voivat saada haitallisia hoitoja, kuten leikkauksia tai sädehoitoa, sekä kohdata kustannuksia ja psykologista stressiä hoidon epävarmuudesta.

Ylidiagnostiikan arviointi perustuu tilastollisiin malleihin ja pitkittäisiin seurantatutkimuksiin, joiden avulla voidaan erottaa, kuinka suuri osa lisätunnoista johtaa oireettomiin tiloihin. Ehkäiseviä toimia ovat riskiperusteinen seulonta, potilaan kanssa käytävä informoitu päätöksenteko sekä tilanteissa aktiivinen seuranta tai hoidosta luopuminen silloin, kun hyöty ei ole ilmeinen.

Ylidiagnostiikka on monimutkainen terveydenhuollon ilmiö, joka vaatii tasapainoa: se voi estää vakavia sairauksia, mutta voi myös johtaa tarpeettomiin tutkimuksiin ja hoitoihin sekä haittoihin potilaalle.