värisokeuteen

Värisokeuteen viittaavat tilat muodostavat ryhmän näköhäiriöitä, joissa yksilön kyky erottaa värejä on heikentynyt tai poikkeaa normaalista. Värien havaitseminen perustuu verkkokalvon tappisolujen pigmentteihin (opsiineihin). Tavallisimmin esiintyvät punavihervärisokeus ja sinivärisokeus; tieteellisesti puhutaan protanopiasta, deuteranopiasta ja tritanopiasta sekä anomalosesta värinäöstä (protanomia, deutanomia, tritanomia).

Periytyminen on usein X-kromosomivälitteistä, minkä vuoksi miehillä esiintyvyys on suurempi kuin naisilla. Arviolta noin 8 prosentilla miehistä ja jotakin vähemmän naisilla on punavihervärisokeus, riippuen väestöryhmästä. Värisokeuteen voi liittyä myös hankittuja syitä, kuten diabetes, silmäsairaudet, jotkut lääkkeet tai ikääntyminen.

Värisokeuden kanssa elävillä ei yleensä ole parantavaa hoitoa; hoito ja sopeutuminen keskittyvät arjen ja ammatillisen toiminnan helpottamiseen. Käytännön keinot voivat sisältää värikoodien korostamisen kontrasteilla, selkeät merkinnät sekä teknologian hyödyntämisen, kuten sovellukset, jotka arvioivat värejä kameran avulla.

Diagnoosi perustuu värihavaintotesteihin, kuten Ishiharan testiin ja Farnsworth-D-15 -testiin, sekä tarvittaessa tarkempiin sävyjenerostustesteihin kuten anomaloscope. Värisokeudella elävien on tärkeää ymmärtää omat rajoitteensa ja hyödyntää ympäristön suunnittelua sekä opasteita, jotka edistävät turvallisuutta ja osallistumista. Tutkimus painottuu genetiikkaan, kehitykseen ja keinoihin, jotka helpottavat arkea sekä työelämää.