värimetodeilla

Värimetodit ovat määritysmenetelmiä, joissa näytteen pitoisuus määritetään mittaamalla värimuutoksen tai värin voimakkuuden kautta. Yleensä värin synty johtuu kemiallisesta reaktiosta, jossa kromogeeninen tuote muodostuu näytteestä. Tulosta luetaan spektrofotometrisesti, usein absorbanssiarvona A tietyn aallonpituuden kohdalla. Kalibrointiin käytetään standardipitoisuuksia ja -käyriä, joiden perusteella näytteen pitoisuus päätellään.

Periaatteessa useimmat värimetodit pohjautuvat absorbanssin mittaamiseen ja Lambert-Beer-lakiin, jonka mukaan absorbanssi on suoraan verrannollinen pitoisuuteen, reaktion tilavuuteen ja pitoaikaan. Reaktiot voivat olla entsyymeillä tai kemiallisilla reagensseilla megauttavia, jolloin näyte saa tilapäisesti värin. Olosuhteet, kuten pH, lämpötila ja reagentsien puhtaus sekä valittu aallonpituus, vaikuttavat herkkyyteen ja tarkkuuteen.

Esimerkkejä yleisesti käytetyistä värimetodeista ovat proteiinien määritys Bradford- ja BCA- sekä Lowry -menetelmillä, joissa värivastetta mitataan 595–562 nm tai vastaavilla aallonpituuksilla. Ennenkalibrointiin liittyvät μm-fold reaktiot, kuten p-nitrofenolipitoisuus (pNPP) alkalinen fosfataasireaktioissa, sekä glukoosit colorimetriset menetelmät, joissa glukoosi havaitsetaan entsymaattisesti. Soluviljelyissä käytetään usein MTT- tai XTT-tyyppisiä väri-indikaattoreita solujen viabilisuuden mittaamiseen.

Edut ja rajoitteet: värimetodit ovat yleensä nopeita, kustannustehokkaita ja helposti automatisoitavissa, mutta tulokset voivat joutua haitta- tai taustavärien, näytteen värin tai epäpuhtauksien perusteella vääristymään. Käytännössä näytteet valitaan soveltuviksi ja kalibrointi toteutetaan huolellisesti luotettujen standardien avulla.