vireilläolon

Vireilläolon on neurofysiologinen käsite, joka kuvaa yksilön vireyden ja valmiuden tilaa. Se käsittää sekä valveillaolon että riittävän reaktiivisuuden ympäristön ärsykkeisiin. Vireilläolon vaihtelu heijastuu kognitiiviseen suorituskykyyn, tarkkaavaisuuteen ja motoriseen valmiuteen, ja sitä tarkastellaan sekä psykologiassa että neurotieteissä.

Taustatekijät: Vireilläolon säätely perustuu aivoverkkoihin, erityisesti aivorungon yläosien retikulaariseen aktivaattorisysteemiin (RAS), joka ylläpitää heräävän tilan. Lisäksi toimivat monoamiinijärjestelmät (noradrenaliini, dopamiini), asetyylikoliini, serotoniini sekä oreksiini (hypokretiini). Aivojen etu- ja keskiosat sekä aistien käsittely vaikuttavat vireystilan säätelyyn. Aiheeseen liittyy myös unihäiriöiden ja vuorokausirytmien vaikutukset.

Mittaus: Vireilläoloa voidaan arvioida sekä käyttäytymisen että elektrofysiologisten ja autonomisten signaalien perusteella. EEG:llä korkea vireilläolo ilmenee pääasiassa beta-aktiivisuutena (nopeat aallot), kun taas rentoutuminen näkyy alfa- ja theta-aalloissa. Kognitiivinen suorituskyky, vasteaika ja fyysinen aktiivisuus ovat käytännön mittareita. Vuorokausirytmillä ja homeostaattisella unen tarpeella on merkittävä vaikutus vireystilaan päivällä.

Merkitys: Vireilläolon vaihtelut ovat olennaisia arjessa, urheilussa ja kliinisessä hoidossa. Liiallinen vireystilan voimistuminen voi liittyä ahdistuneisuuteen ja stressiin; alhainen vireystila taas väsymykseen, depressioon tai unihäiriöihin. Terapiassa ja lääkityksessä pyritään säätämään vireilläoloa esimerkiksi anestesiassa ja sedaatiossa sekä kliinisessä arvioinnissa tarkkaavaisuuden tukemiseksi.

Suomessa vireilläolon käsite liittyy yleisesti vireystilaan (vireys) sekä tarkkaavaisuuden tutkimukseen; se on vastine muille arousal-käsitteille kuten wakefulness ja attentiveness.