vesiliukoisuudesta

Vesiliukoisuus kuvaa kemiallisen aineen kykyä liueta veteen tietyllä lämpötilalla ja paineella. Se on keskeinen ominaisuus monissa prosesseissa, kuten kemiallisissa reaktioissa, biologisessa saatavuudessa sekä ympäristö- ja lääkevalmistuksessa. Vesiliukoisuutta ilmoitetaan usein liuottuvan aineen määrällä per tilavuus vettä (esim. g/100 mL) tai molaarisena pitoisuutena (mol/L). Vähän liukenevilla yhdisteillä käytetään myös liukenevuuskonstantteja, kuten Ksp.

Solubiliuden lämpötilan vaikutus on ainekohtainen. Useimmat kiinteät aineet liukenevat paremmin korkeammissa lämpötiloissa, mutta poikkeuksia on. Kaasut sen sijaan liukenevat veteen paremmin korkeapaineessa ja niiden liukoisuus usein heikkenee lämpötilan noustessa (Henryn lain mukaisesti).

Useita tekijöitä säätelevät vesiliukoisuutta. Polaarisuus ja kyky muodostaa vetysidoksia lisäävät liukoisuutta, kun taas ionisoituminen ja pH voivat muuttaa liukoisuutta erityisesti heikkoliukoisten hapojen ja emästen tapauksessa. Lämpötila, ionivahvuus ja suolan läsnäolo voivat joko vähentää tai kasvattaa liukenemista. Lisäksi cosolvantsien tai kompleksoitumisen vaikutus voi merkittävästi muuttaa vesiliukoisuutta.

Vesiliukoisuudella on tärkeä rooli monissa sovelluksissa: lääkeaineiden biologinen saatavuus ja farmakokinetiikka, ympäristön kulkeutuminen ja terveysvaikutukset sekä elintarvike- ja kosmetiikka-alueiden suunnittelu. Esimerkkejä: natriumkloridi ja monet ioniset yhdisteet ovat erittäin liukoisia veteen, kun taas jotkut hydrofobiset yhdisteet liukenevat rajallisesti ilman apua.