verenohennusta

Verenohennus on lääketieteellinen hoito, jonka tavoitteena on vähentää veren hyytymisen todennäköisyyttä ja siten vähentää tromboembolian riskiä. Hoito aloitetaan tilanteissa, joissa verihyytymät voivat aiheuttaa vakavia komplikaatioita, kuten eteisvärinä, syvä laskimotukos tai keuhkoveritulma, sekä joidenkin sydämen venttiilien yhteydessä. Päätös verenohennuksesta perustuu yksilölliseen riskianalyysiin ja potilaan taustaan.

Verenohennuslääkkeet jakautuvat pääosin kahteen ryhmään: epäsuorit (warfarin) ja suorat antikoagulantit (NOAC/DOAC). Warfarin estää K-vitamiinilla riippuvaisten hyytymistekijöiden muodostumista ja vaatii säännöllistä INR-seurantaa. DOAC-lääkkeet—apixaban, rivaroxaban, edoksaban ja dabigatran—estävät suoraan tekijä Xa:tä tai trombiinia ja annostellaan yleensä kiinteinä ilman jatkuvaa INR-seurantaa. Lyhytaikaisessa käytössä voidaan käyttää hepariineja ennen leikkausta tai sairaalahoidon aikana. Mekaanisesta sydämen venttiilistä johtuvaa tromboosiriskiä hoidetaan tavallisesti warfarinilla; DOAC-lääkkeet eivät yleensä sovi tähän tarkoitukseen.

Indikaatioita ovat esimerkiksi eteisvärinä, DVT ja PE sekä joissakin venttiiliympäristöissä. Verenohennus lisää verenvuodon riskiä, ja hoito suunnitellaan potilaan munuaisten toiminnan, muiden lääkkeiden sekä ruokavalion mukaan. Raskauden aikana NOAC-lääkkeet ovat yleensä vasta-aiheisia; käytetään vaihtoehtoisia menetelmiä kuten hepariinia.

Seuranta ja turvallisuus: warfarinissa INR-tavoite on tyypillisesti 2–3, DOAC-lääkkeissä seuranta painottuu munuaisten toimintaan ja annostukseen. Vakavan verenvuodon yhteydessä käytetään käänteislääkkeitä: K-vitamiinia ja PCC warfarinille, idarucizumab dabigatranille sekä andexanet alfa Xa-inhibiittoreille. Ennen kirurgisia toimenpiteitä tai hammaslääkärin toimenpiteitä lääkitys voidaan tarvittaessa keskeyttää riskin mukaan.