vektorintorjunnasta

Vektorintorjunta on julkisen terveydenhuollon käytäntö, jonka tavoitteena on vähentää taudinaiheuttajien kantajien määrää ja siten estää tartuntojen synty. Vektoreiksi katsotaan usein hyttyset, punkit ja muut ihmiselle taudinaiheuttajia kantavat lajit. Torjunta voi kohdistua sekä vektoripopulaatioihin että niiden elinympäristöihin sekä ihmisten suojautumiskeinoihin.

Taustaa: Monien vakavien ja yleisten tautien, kuten malaria, dengue, Zika ja West Nile -virukset, torjuntaan keskitytään vektorien vähentämiseen tai tartuntaketjujen katkaisemiseen. Vektorintorjuntaa toteuttavat sekä julkiset viranomaiset että paikallisyhteisöt. Tehtävä vaatii usein pitkäjänteistä suunnittelua sekä alueellista räätälöintiä.

Keskeisiä menetelmiä ovat ympäristötoimenpiteet (veden kertymisen estäminen, jätehuolto), kemiallinen torjunta (hyönteismyrkyt), biologinen torjunta (Gambusia affinis -eväkalat sekä Bacillus thuringiensis israelensis, Bti) sekä geneettiset keinot (sterile insect technique, SIT; tutkimukset gene drive -menetelmien parissa). Henkilökohtaiset suojautumiskeinot kuten hyttyskarkotteet, verkot ja suojavaatteet tukevat torjuntaa.

Vaikutukset ja haasteet: Vektorintorjunta on ollut keskeinen keino lieventää malaria- ja dengue-epidemioita, mutta tulokset vaihtelevat alueittain. Haasteisiin kuuluvat hyönteisten vastustuskyky, ympäristövaikutukset, kustannukset sekä ilmastonmuutoksen vaikutus vektorien jakautumiseen. Kansainväliset organisaatiot, kuten WHO, suosittelevat integroitua vektorintorjuntaa (IVM) ja alueellista yhteistyötä.