vanhentaminen

Vanhentaminen tarkoittaa oikeuksien tai velvoitteiden menettämistä ajan kuluttua, jolloin niiden oikeudellinen toimeenpano ei enää ole mahdollista. Käytännössä termiä käytetään yleisesti kuvaamaan sitä, ettei vaatimusta voi enää vaatia oikeusteitse, mutta sitä käytetään myös lainopillisessa yhteydessä. Vanhentuminen voi viitata myös yleisesti siihen, että jokin asia tai tieto on tullut vanhentuneeksi tai epäkelvoksi.

Oikeudellisessa kontekstissa vanhentuminen Suomessa määräytyy lainsäädännön mukaan. Useimmat yksityisoikeudelliset vaatimukset vanhentuvat tietyn ajan kuluessa siitä, kun oikeus tai velvoite syntyi tai kun velkoja sai tietää vaatimuksen perusteista. Ajan kulku voidaan tyypillisesti pysäyttää tai katkaista: esimerkiksi velallisen tunnustus tai oikeustoimi, tai oikeudellinen toimenpide voi keskeyttää vanhentumis-ajan ja palauttaa ajanlaskennan alusta. Keskeytykset sekä mahdolliset kohtuulliset vapautus- ja lykkäystilanteet määräytyvät tarkemmin kunkin vaatimuksen luonteen mukaan.

Vanhentuminen vaikuttaa ensisijaisesti siihen, että oikeudellinen vaatimuksen peräyttäminen ei ole enää mahdollista vahvistetussa oikeudessa. Tämä ei kuitenkaan aina tarkoita, että velvoite häviä kokonaan: joissain tilanteissa velkoja voi hakea korvausta muilla laillisilla perusteilla tai jopa herättää alkuperäisen vaatimuksen uudestaan tietyin reittien rajoituksin, mutta yleisesti vanhentuneita vaatimuksia ei voi ajaa tavallisissa oikeudenkäynneissä.

Vanhentumisesta käytetään sekä oikeudellisissa että arkisissa yhteyksissä kuvaamaan aikaa, jolloin oikeudet tai tiedot tulevat vanhentuneiksi tai käyttökelvottomiksi.