ureotelisyys

Ureotelisyys on metabolisessa kontekstissa tila, jossa typen erittyminen tapahtuu pääasiassa urean muodossa. Se on yksi kolmesta pääasiallisesta tavasta, joilla eliöt käsittelevät hankalaa typenmyrkyllisyyttä: ammonotelisyys (ammoniakki erittyy) ja uricotelisyys (urihappo erittyy) ovat muut vaihtoehdot. Ureoteliset lajit erottuvat siitä, että ne pystyvät erittämään suuria määriä ureaa veden säästäminen huomioon ottaen.

Biokemiallisesti ureotelisyys perustuu maksassa tapahtuvaan ureasykliin (ornitiinin kierto), jossa ammoniakki muunnetaan ureaksi. Urea kulkee verenkiertoon munuaisiin, ja sieltä se erittyy virtsana. Tämä järjestelmä vaatii energiaa (ATP:tä), mutta mahdollistaa vedenkulutuksen pienentämisen verrattuna ammoniakin pääasialliseen erittymiseen. Urean pitoisuudet veressä sekä virtsassa ovat yleensä kontrolloitavissa kehon osmoolisuuden ja ammoniakki-tasojen mukaan.

Taksonomisesti ureotelisyys esiintyy useissa nisäkkäissä, ja sitä voidaan löytää myös joissakin kaloissa ja amphibioissa, erityisesti ympäristöissä, joissa veden säilyttäminen on tärkeää. Verrattuna ammonotelisyyteen, jossa veden tarve on suuri, ja uricotelisyyteen, joka on erittäin energiaa kuluttavaa, tarjoaa ureotelisyys kohtuullisen kompromissin sekä energian että veden hallinnan kannalta.

Kliinisesti ureasykliin liittyvät häiriöt voivat johtaa hyperammonemiaan ja neurologisiin oireisiin. Ureotelisyys on keskeinen käsite myös evoluutionäkökulmasta, kun tarkastellaan, miten eri lajien munuaistoiminta ja vedenhallinta ovat kehittyneet eri elinympäristöihin.