tulitikkuja

Tulitikkuja ovat pienet tulen alkuun tarkoitetut tikut, joiden pää on palavaa seosta. Ne ovat yleensä puusta tai kartongista, ja niiden sytyttäminen tapahtuu raaputtamalla päätä vastaan oikeanlaista sytytyspintaa, jolloin syntyy liekki. Tulitikkuja käytetään sekä kotitalouksissa että retkillä.

Tyypillisesti tulitikkuja on kaksi päätyyppiä: turvalliset tulitikut, joiden syttyminen tapahtuu vain erityisellä sytytyspinnalla, sekä perinteiset iskuttavat tulitikut, jotka voivat syttyä useammalta pinnalta. Turvalliset mallit ovat nykyään yleisimpiä ja niitä käytetään, koska ne vähentävät tahattomia sytytyksiä.

Pään koostumus on palavaa seosta, joka reagoi kitkan tuottamaan lämpöön. Seokset vaihtelevat tyypin mukaan, mutta ne sisältävät usein oksidantteja sekä polttoaineita ja sideaineita. Aikaisemmin valkoista fosforia käytettiin monissa tulitikuissa, mikä aiheutti terveydellisiä riskejä; nykyään monet maat rajoittavat sen käytön ja käyttävät turvallisempia fosforiyhdisteitä sekä muita ainesosia.

Historia: Ensimmäiset tiedetyt tulitikkuasetelmat kehitti englantilainen kemisti John Walker vuonna 1827. 1840-luvulla Gustaf Erik Pasch kehitti turvallisen tulitikun, mikä vähensi paloriskit. Laajemmat säädökset ja standardit kehittyivät 19. ja 20. vuosisadalla.

Nykyään tulitikkuja valmistetaan ympäri maailmaa ja niitä käytetään edelleen, vaikka latureita ja muita sytyttimiä käytetään yhä yleisemmin joissakin tilanteissa. Hätävarastoissa ja retkillä ne ovat kuitenkin edelleen yleinen, helposti kuljetettava vaihtoehto.