transkriptiofaktoreista

Transkriptiofaktorit ovat solujen proteiineja, jotka säätelevät geenien transkriptiota sitoutumalla tarkasti tunnistamiinsa DNA-sekvensseihin tai toimimalla koordinoivasti muiden säätelytekijöiden kanssa. Ne voivat olla yleisiä transkriptiofaktoreita, joita tarvitaan RNA-polymeraasi II:n aloittamiseen, tai geenikohtaisia aktivaattoreita ja repressoreita, jotka ohjaavat yksittäisten geenien ilmaisua.

Rakenteeltaan transkriptiofaktorit voivat sisältää DNA-sidonta-alueen lisäksi toimintapintoja, kuten aktivaatiotunnisteita tai repressiotoimintoja. Ne voivat toimia yksin tai muodostaa dimeroituneita komplekseja, ja usein ne ovat osa suurempia proteiinisäätelyverkkoja. Yleisiä DNA-sidontasäätöjä edustavat esimerkiksi zinc-finger- ja homeobox- ja bHLH-omainit sekä leucine zipper -rakenteet. Sidottuina ne voivat tunnistaa promootio- tai enhanserelementtejä ja välittää signaaleja ko-aktivaatio- tai ko-repressiokomponenttien kautta.

Toimintamekanismit riippuvat solun tilasta ja ulkoisista signaaleista. Transkriptiofaktorit voivat reagoida tilanteisiin fosforylaatioiden, faltoiminnan tai kumuloinnin kautta, mikä muuttaa niiden DNA-sidonta-kykyä tai vuorovaikutusta muiden proteiinien kanssa. Heidän kauttaan signaalit siirtyvät kromatiinin rakenteeseen, mikä mahdollistaa tai estää RNA-polymeraasin II:n aloittaman transkriptioaineiston.

Transkriptiofaktorit ovat keskeisiä kehityksessä, solujen erilaistumisessa, aineenvaihdunnan säätelyssä ja vastauksissa ympäristömuutoksiin. Esimerkkejä ovat p53, NF-κB, SP1 sekä kehitysvaiheisiin liittyvät OCT4 ja SOX2. Tutkimuksessa niitä arvioidaan muun muassa ChIP-seqillä ja raportorisia ilmaisumetodeilla.