taudinkestävyyden

Taudinkestävyydellä tarkoitetaan eliön kykyä vastustaa taudinaiheuttajia ja rajoittaa taudin puhkeamista sekä etenemistä. Se voidaan tarkastella sekä kasvi- että eläinpopulaatioissa ja liittyy sekä perinnöllisiin että ympäristötekijöihin. Taudinkestävyys voi ilmetä sekä resistanssina että kestävyytenä taudin hallintaa kohtaan, ja sen ilmenemismuodot riippuvat taudin, isäntäorganismin ja ympäristön vuorovaikutuksesta.

Taudinkestävyys voidaan jakaa eri tavoin. Yksittäisen geenin vaikutuksesta johtuva kvalitatiivinen (kalteva) resistanssi voi estää taudinaiheuttajan menestyksekkään leviämisen, kun taas monien geenien summana ilmenevä kvantitatiivinen resistanssi on usein lievempi, mutta kestää paremmin patogeenin muuntelua. Durability eli kestävyys tarkoittaa resistanssin pysyvyyttä pitkällä aikavälillä, joka voi heikentyä patogeenin evoluution myötä tai ympäristötekijöiden vaihtelun vuoksi.

Mekanismit vaihtelevat lajeittain. Kasveilla taudin torjunta voi perustua esivalmisteltuihin esteisiin, anti-inflammatorisiin aineisiin ja ilmestys- ja systeemisiin puolustusreaktioihin, jotka estävät taudin leviäminen. Eläimillä taudinkestävyys voi rakentua sekä synnynnäiseen että adaptiiviseen immuniteettiin sekä fysiologisiin puolustusmekanismeihin. Taudin havaitseminen ja torjunta perustuvat usein vasteisiin, joissa tunnistetaan taudinaiheuttajia ja aktivoidaan suojelutoimintoja.

Käytännössä taudinkestävyyttä pyritään vahvistamaan jalostuksessa ja eläinlääketieteessä. Arviointi perustuu sairastuvuuden, taudin vakavuuden ja etenemisen mittauksiin sekä fenotyyppisiin että genotyyppisiin analyyseihin. Jalostuksessa käytetään markerivalintaa ja genomista valintaa sekä keinotekoista risteytymistä resistenssin parantamiseksi, mutta kestävyyden saavuttaminen vaatii yleensä monitahoista lähestymistapaa, jossa huomioidaan sekä patogeenin evoluutio että ympäristömuutokset.