taivutussääntöjä

Taivutussäännöt ovat suomen kielen morfologian periaatteita, joiden mukaan sanojen muoto muuttuu ilmaistakseen kieliopillisia suhteita kuten sijaa, lukua, persoonaa, aikaa ja tilaa. Ne koskevat suurinta osaa sanaluokista, erityisesti substantiiveja, adjektiiveja sekä pronomineja, mutta myös verbeillä on taivutuskuvansa.

Sanat taivutetaan useisiin sijamuotoihin sekä lukumuotoihin. Yleisimmät esimerkit substantiivien taivutuksesta ovat: nominatiivi (talo), genetiivi (talon), partitiivi (taloa). Muita yleisiä sijamuotoja ovat inessiivi (talossa), illatiivi (taloon), adessiivi (talolla), ablatiivi (talolta), allatiivi (talolle), essiivi (talona), translatiivi (taloksi), abessiivi (talotta). Feminiivistä/comitatiivista muotoa voidaan tavata erikoistilanteissa, esimerkiksi taloineen tarkoittaen “ja taloineen” tai “taloineen” viitaten jonkun kanssa.

Verbin taivutus sisältää aikamuodot ja persoonat. Esimerkiksi modernin indikatiivin preesens muodot: puh-un, puh-ut, puh-u-mme, puh-u-t-te, puh-u-vat. Puheessa taivutussäännöt vaikuttavat myös verbien vartaloihin sekä äänteelliseen vaihteluun, kuten vokaaliharmoniaan ja konsonanttivahvistusten (gradations) ilmiöihin. Suomen kielessä gradointi ja harmonia vaikuttavat lukemattomiin johdoksiin ja taivutusarvoihin.

Erityispiirteinä taivutussäännöissä ovat vokaaliharmonia (back- vs. front-vokaalit), konsonanttigradointi sekä sanavartalon muokkaus taivutuspäätteillä. Nämä säännöt antavat sanalle oikean, kieliopillisesti kelvollisen muodon lauseyhteydessä.

Taivutussääntöjen oppiminen vaatii harjoittelua ja esimerkkien omaksumista. Kirjallisuudessa ja sanastossa on runsaasti taivutustaulukoita sekä esimerkkilauseita, joiden avulla voi harjoitella oikeiden loppujen käyttämistä eri sanojen kohdalla.