syndiotaktisuutta

Syndiotaktisuus (syndiotaktisuutta) on polymeerien stereokemiallinen järjestys, jossa vierekkäisten rungon sivuryhmien substituentit ovat vuorotellen oikealla ja vasemmalla puolella ketjua. Tämä vuorottelu erottuu isotaktiikasta, jossa kaikki sivuryhmät ovat samalla puolella, sekä ataktisuudesta, jossa asettelu on satunnainen. Taktisuus vaikuttaa polymeerin kiteytymiseen, mekaanisiin ominaisuuksiin ja lämpötilakäyttäytymiseen.

Syndiotaktiset polymeerit voivat muodostaa huomattavaa kiteytyneisyyttä, mikä usein lisää modulia ja nostaa lämpötilan kestoarvoja verrattuna ataktisiin vastineisiin. Esimerkkejä ovat syndiotaktinen polystyreeni (SPS) sekä joidenkin polypropeenien syndiotaktiset isomerit; näillä on erilaisia ominaisuuksien sävyjä kuin isotaktiivisilla tai ataktisilla vastineillaan. Erot isotaktiikan ja syndiotaktiikan välillä näkyvät muun muassa kiteisyysasteessa, lämmönjohtokyvyssä ja optisissa ominaisuuksissa.

Stereosidonnaista rakennetta mahdollistavat stereoreaktiiviset katalyytit, kuten tietyt metallocene- ja Ziegler–Natta -tyyppiset järjestelmät, jotka voivat suosia syndiotaktista asettelua polymeroinnin aikana. Kokeellinen hallinta riippuu sekä katalyytistä että polymeroinnin olosuhteista.

Tunnistus ja tutkimus perustuvat tyypillisesti 13C- ja 1H-NMR-spektroskopiaan sekä diffraktiometrian (XRD) ja differentiaalisen skannaustakelämpöanalyysin (DSC) käyttöön, joiden avulla voidaan arvioida tacticity-aste ja kiteytys.

Käyttökohteita ovat esimerkiksi pakkaukset, tekniset kalvot sekä sähkö- ja autoteollisuuden komponentit, joissa kiteinen rakenne parantaa mekaanisia ominaisuuksia ja lämmönkestävyyttä.