strategiateoriassa

Strategiateoria on ala, joka tutkii päätöksentekijöiden vuorovaikutusta tilanteissa, joissa lopputulokset riippuvat useiden toimijoiden valinnoista. Pelaajat valitsevat strategioita ja valintojen yhteisvaikutus määrittää kunkin tuloksen. Strategiateoria jaetaan sekä ei-yhteistyöpeleihin että yhteistyöpeleihin, ja teorian sovellukset ulottuvat talouteen, politiikkaan, biologiaan sekä tietojenkäyttöön.

Keskeiset käsitteet ovat pelaajat, heidän käytettävissään olevat strategiansa ja saamat palkkiot. Pelit voidaan esittää normaalimuodossa tai laajennetussa pelimuodossa, jossa pelaajien valinnat ja palkkiot näkyvät. Tärkeimmät ratkaisutapaukset ovat Nash-tasapaino, dominoiva strategia ja Pareto-optimointi. Yhteistyöpelit korostavat sopimuksia ja kollektiivista hyötyä, kun taas ei-yhteistyöpelit korostavat yksittäisten pelaajien preferenssejä ja kilpailua.

Historia ja kehitys: Juuret ovat 1940-luvulla, jolloin John von Neumann ja Oskar Morgenstern julkaisivat Theory of Games and Economic Behavior. John Nash osoitti 1950-luvulla, että pelit voivat sisältää tasapainon, kun jokainen pelaaja valitsee parhaan reagointinsa muiden valintojen perusteella (Nash-tasapaino). Myöhemmin on kehitetty käsitteitä kuten takaisinpäin-induktio ja osapelin täydellinen tasapaino.

Sovellukset ja rajoitteet: Strategiateoriaa sovelletaan taloustieteeseen, politiikkaan, biologiaan sekä tietojenkäyttöön ja mekanismin suunnitteluun. Se tarjoaa kehyksen kilpailun, sopimusten ja markkinoiden toimintojen analysointiin, mutta sen malleihin liittyy rajoitteita, kuten informaation epätäydellisyys ja ihmisten tahdonalaisen käyttäytymisen vaihtelu.