standardtuningissa

Standardtuningissa tarkoitetaan sitä, että kielisoitin on viritetty perinteiseen, laajimmin käytettyyn viritykseen. Termiä käytetään erityisesti kitaran, basson ja muiden kielisoitinten yhteydessä silloin, kun viitataan yleiseen eikä altviritykseen. Standardtuningin tarkoituksena on muodostaa yhteinen pohja soinnille, helpottaa kappaleiden lukemista ja mahdollistaa samanlainen sormitus useisiin kappaleisiin.

Kitaran standardiviritys on kuuden kielen viritys kuudennen kielen tai 6. kielestä ensimmäiseen kieleen: E2, A2, D3, G3, B3, E4. Tämä viritys muodostaa tavallisen pohjan sointujen, skaalojen ja nuoteissa esitettävän musiikin rungon useimmille pop- ja rock-kappaleille sekä useimmalle klassiselle ohjelmistolle. Kielet soivat yhdessä, mikä mahdollistaa tuttuja sointuliikkeitä ja siirtää kappaleet helpommin toistoon.

Basson standardiviritys (neljä kieltä) on yleensä E1–A1–D2–G2. Useimmat bassokappaleet ja soittoiminnat rakentuvat tämän pohjan päälle, ja se vastaa yleisesti käytettyjä sointu- ja asteja.

Vaihtoehtoiset viritykset, kuten drop-viritykset (esim. drop D), avoimet viritykset (Open G, Open D) sekä erilaiset sointukäyrät (DADGAD, C6), ovat vaihtoehtoja standardtuningille. Ne muuttavat sointujen ja melodian leikkuuta, tarjoavat erilaisia sointeja, ja niitä käytetään erityisesti genren parissa kuten blues, folk ja ambient. Standardtuningiin palataan, kun halutaan soittaa kappaleita, joiden nuotit tai tablatuurit on kirjoitettu tälle viritykselle.

Historian valossa standardiviritykset vakiintuivat 1800- ja 1900-luvuilla sekä klassisissa että populaarin musiikin perinteissä. Nykyisin standardviritys muodostaa yleisimmän viittaamisen ja oppimisen pohjan, vaikka monin tavoin erikoisempia virityksiä käytetään tiettyjen kappaleiden ja tyylien saavuttamiseen.