solukuolemasta

Solukuolemasta (solukuolema) viitataan biologiseen prosessiin, jossa solu lakkaa elämään ja poistuu kudoksesta. Se on keskeinen osa kehitystä, kudosten tasapainon ylläpitoa ja stressivasteita, ja siihen liittyy sekä ohjelmoituja että ei-ohjelmoitua kuolemaa. Tieteessä solukuolemia kuvataan useilla muodoilla, mutta pääkategorioina pidetään ohjelmoitua solukuolemaa ja nekroosia sekä lisäksi säädeltyjä kuolemanmuotoja.

Apoptoosi on ohjelmoitu solukuolema, jossa solun hajoaminen tapahtuu hallitusti proteaasien ja signaalien ohjaamana. Intrinsinen reitti (mitokondrioihin liittyvä) ja ekstrinsinen reitti (kuolemanreseptorit kuten Fas) aktivoivat kaspaseja, mikä johtaa DNA:n fragmentoitumiseen, solukokonaisuuden pienentymiseen ja solukalvon eheyden säilymiseen, jolloin solu poistuu ympäröivän kudoksen fagosytoimesta. Apoptoosi on tärkeä kehityksessä ja vahingoittuneiden solujen poistamisessa; sen häiriöt liittyvät syöpään, autoimmuunisairauksiin ja degeneratiivisiin tiloihin.

Nekroosi on perinteisesti ei-programmatoitu solukuolema, jossa solukalvo rikkoutuu ja solun sisältö vapautuu tulehdusta aiheuttaen. Säädeltyjä nekroosimuotoja on kuvattu, kuten nekroptoosi, ferroptoosi ja pyroptoosi, joilla on omat signaalireitteensä.

Autofagia on solun kierrätysprosessi, jossa solun vahingoittuneet osat pilkkoutuvat lysosomeissa. Autofagia tukee usein solun selviytymistä stressissä, mutta joissain konteksteissa siihen liittyy myös autofagiseen solukuolemaan johtava lopputulos.

Solukuolema on välttämätöntä kehityksessä ja kudostasapainon ylläpidossa, mutta sen epäonnistuminen tai liiallinen aktivoituminen liittyy lukuisiin sairauksiin, kuten syöpään, neurodegeneratiivisiin tiloihin ja iskeemisiin vaurioihin. Tutkimuksessa käytetään menetelmiä kuten TUNEL-, Annexin V -testit sekä kaspasiaktiivisuuden mittauksia kuoleman arvioimiseksi.