sekularisoinnin

Sekularisoinnin käsite viittaa yhteiskunnalliseen prosessiin, jossa uskonnon asema julkisessa elämässä ja valtiollisissa rakenteissa heikkenee. Prosessi ilmenee sekä institutionaalisessa eriytymisessä (valtion ja kirkon erottaminen) että kulttuurisena muutoksena, jossa tieteellinen ja rationaalinen selitystapa korvaavat perinteiset uskonnolliset tulkinnat. Sekularisaatio voidaan nähdä sekä institutionaalisena rakenteena että yksilöllisen elämäntavan muutoksena.

Historian kontekstissa modernisaatioon liittyvä sekularisaatio on ollut keskeinen näkemyksellinen suunta länsimaissa 1800-luvulta lähtien. Sosiologit kuten Émile Durkheim, Max Weber ja Karl Marx tarkastelivat, miten uskonto sopeutuu ja muuttuu taloudellisten ja poliittisten rakenteiden muuttuessa. Myöhemmin kansainvälisessä keskustelussa esiin nousivat ajatukset uskonnon julkisen roolin jatkumisesta eri muodoissa, esimerkiksi Peter Bergerin ja Jose Casanovan sekä Rodney Starkin töissä.

Ilmentymiä ovat muun muassa uskonnon osallistumisen väheneminen julkisessa elämässä, koulutuksen ja oikeuslaitoksen sekä hallinnon sekularisaatio, uskonnon yksityistäminen arjessa sekä pluralismin kasvu julkisessa tilassa. Alueelliset erot ovat suuria: jotkin yhteisöt kokevat voimakasta sekularisaatiota, toiset taas säilyttävät vahvan uskonnollisen infrastruktuurin.

Kritiikki ja nykypäivä: sekularisaatioteoriat ovat saaneet kritiikkiä, sillä uskonto ei aina köyhtynyt vaan muokkautui ja osoitti uusien ilmaisujen voiman. Globalisaatio ja monimuotoistuva uskonnollisuus ovat johtaneet käsityksiin post-sekularisaatiosta, jossa uskonnollinen ja sekulaarin julkisen elämän rajat ovat kiinteästi vuorovaikutuksessa.