säteilyn

Säteilyn käsite viittaa energian siirtymiseen aineen läpi erilaisten lähteiden kautta. Säteilyä voidaan luokitella ionisoivaksi ja ei-ionisoivaksi. Ionisoiva säteily on energiaa, joka riittää irrottamaan elektroneja atomin ympäriltä. Tällaisia säteilytyyppejä ovat alfa-, beta- ja gamma-säteily sekä röntgen- ja neutronisäteily. Ei-ionisoiva säteily ei pääse yhtä helposti irrottamaan elektroneja, mutta voi silti aiheuttaa lämpövaikutuksia ja biologista vaikutusta suuremmilla voimakkuuksilla tai pitkillä altistumisjaksoilla; esimerkkejä ovat radioaallot, mikrosäteily, näkyvä valo ja infrapunasäteily.

Säteilylähteet voivat olla luonnollisia, kuten maaperän radioaktiiviset aineet ja kosminen säteily, tai ihmisen aiheuttamia, kuten ydinvoimalat, radiologiset laitteet ja lääketieteelliset kokeet. Säteilylähteiden turvallisuutta seurataan ja säännellään kansainvälisesti sekä kansallisilla viranomaisilla. Säteilyä mitataan useilla yksiköillä: absorbed dose mitataanGraylla (Gy), haitallinen vaikutus huomioidaan sievertillä (Sv); aktiivisuutta kuvaa Becquerel (Bq). Aikaisempi roentgen (R) ja rad ovat vanhoja yksiköitä.

Sovellukset ja riskit. Ionisoivaa säteilyä hyödynnetään lääketieteessä (röntgen- ja CT-kuvantaminen, radioterapia), teollisuudessa sekä tutkimuksessa. Sairauksien vaarat syntyvät suuresta tai pitkäaikaisesta altistumisesta; akuutteja ja pitkäaikaisia riskejä voidaan hallita turvallisuusperiaattein. Näihin kuuluvat etäisyyden pitäminen, esteet (esim. lyijysuojaus), ja säteilyn ALARA-periaate (as Low As Reasonably Achievable).

Turvallisuus ja sääntely. Finlandiassa viranomaisena vastaa säteilyturvallisuus STUK, joka seuraa sekä luonnollista että keinotekoista säteilyä, antaa ohjeita ja valvoo käytäntöjä sekä koulutusta. Kansainvälisesti noudatetaan ICRP:n sekä IAEA:n suosituksia. Säteilyn hallinta on pitkälle integroitu riskien arviointi ja työterveys- sekä ympäristönsuojelukäytäntöihin.