säteilykestävyys

Säteilykestävyys tarkoittaa kykyä kestää ionisoivan säteilyn aiheuttamaa haittaa siten, että suorituskyky, turvallisuus tai terveys säilyvät hyväksyttävällä tasolla. Se koskee sekä materiaaleja, laitteita ja järjestelmiä että eliöitä, ja sen vaatimukset riippuvat sovelluksesta. Ionisoiva säteily voi aiheuttaa rakennemuutoksia, sähköisiä virheitä sekä biologisia haittoja riippuen annoksesta ja säteilyn laadusta. Säteilykestävyys määritellään usein kontekstin mukaan: esimerkiksi avaruus- ja satelliittiteknologia, ydinvoima, lääketieteelliset laitteet sekä teolliset prosessit asettavat erilaisia vaatimuksia.

Säteilykestävyyteen vaikuttavat tekijät ovat sekä suunnitteluun liittyviä että materiaaleihin ja ympäristöön liittyviä. Elektroniikassa ja avaruusteknologiassa puhutaan usein säteilykestävyydestä (radiation hardness) sekä tavoista parantaa sitä, kuten valitsemalla säteilykestävää teknologiaa, lisäämällä suojausta, käytännön redundanssia ja virheenkorjausmenetelmiä. Biologisessa kontekstissa säteilykestävyys viittaa eliöiden toleranssiin säteilylle sekä siihen, miten annokset ja laatu vaikuttavat terveyteen ja riskeihin.

Muita keskeisiä näkökulmia ovat mittaukset ja standardointi. Säteilyvaikutuksia mitataan yleensä kokonaisannoksella ja sen vaikutuksella elinten toimintaan sekä materiaalien rakenteisiin. Elektroniikassa käytettyjä mittauksia ovat esimerkiksi kokonaisabsorboitu annos (TID) ja yksittäistapahtumien vaikutukset (SEE). Standardoinnissa huomioidaan testausmenetelmät, luokitukset ja turvallisuusvaatimukset, joita ohjaavat kansainväliset organisaatiot kuten IEC ja ISO. Säteilykestävyys on siten monitulkintainen käsite, joka korostaa suunnittelun, suojauksen ja riskinarvioinnin kokonaisuutta.