romanisaatioiden

Romanisaatioiden termi viittaa useisiin kirjoitusjärjestelmiin ja -menetelmiin, joilla tekstit, jotka on alun perin kirjoitettu ei-latinalaisin aakkosin, muutetaan latinalaisiksi. Sillä tarkoitetaan sekä translitterointia (kirjainten vastaavuuden kuvausta) että transkriptiota (äänteiden latinalaisilla merkeillä ilmaisemista). Romanisaatioiden tavoitteena on parantaa luettavuutta, mahdollistaa kansainvälinen viestintä sekä helpottaa nimeämistä, hakua ja arkistointia.

Esimerkiksi japanin kielen translitteroinnissa käytetään Hepburnin järjestelmää sekä Kunrei-shikiä. Kiinan kielen romanisointiin nykyisin yleisin järjestelmä on Pinyin, ja historiallisena vaihtoehtona Wade-Giles. Venäjän ja muiden kyrillisten kielten translitteroinnissa yleisiä ovat ISO 9 sekä ALA-LC-transkriptio. Korean kielessä käytössä on Revised Romanization, vanhempi McCune–Reischauer on tunnettu vaihtoehto. arabeissa käytetään standardeja kuten ALA-LC ja ISO 233; kreikkalaisessa romanisoinnissa käytetään ISO 843 sekä kansallinen ELOT 743.

Käyttökohteita ovat kirjasto- ja arkistohallinto, tietokannat ja hakukoneet sekä kartoitus ja julkaisut kansainvälisissä yhteyksissä. Romanisaatioiden standardointi helpottaa tiedonvaihtoa, mutta aiheuttaa haasteita: eri järjestelmien käyttö voi johtaa epäjohdonmukaisiin nimiin, ja diakriittien sekä ääntämystä kuvaavien merkkien siirtäminen voi peittää alkuperäisen kielellisen vivahteen. Kulttuuri- ja poliittiset näkökulmat vaikuttavat siihen, mikä järjestelmä on valittu.

Historian taustalla on tarve standardoida kansainvälistä viestintää sekä nimeämiskäytäntöjä. 1900-luvulla syntyi lukuisia järjestelmiä, ja laajemmin hyväksyttyjä standardeja ovat esimerkiksi ISO 9 kyrillisiin kieliin ja ISO 843 kreikkalaisiin. Kiinan translitterointiin vakiinnutettiin yleisesti käytetty Pinyin, mikä on vaikuttanut romanisaatioiden käytäntöihin laajasti. Nykyisin romanisaatioiden valinta riippuu kontekstista ja käyttötarkoituksesta, ja monet kielet voivat soveltaa useampia järjestelmiä eri sovellutuksissa.