pragmatismi

Pragmatismi on filosofia, joka kehittyi Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvuilla. Sen päämääränä on arvioida ajatusten, teorioiden ja uskomusten arvo niiden käytännön seurausten perusteella. Merkitys ja totuus nähdään siten riippuvaisina toiminnasta, kokemuksesta ja ongelmanratkaisusta.

Keskeisiä hahmoja ovat Charles Peirce, William James ja John Dewey. Peirce esitteli pragmatismin maksimin: käsitteen merkitys määräytyy sen seuraamusten perusteella. James korosti idean käytännöllistä hyötyä ja elämän kokemuksellista merkitystä, pitäen totuutta määräaikaisena ja muovautuvana. Dewey puolestaan kehitti pragmatismia yhteiskunnallisena ja kasvatuksellisena projektina, jossa tiedon hankinta nähdään kollektiivisena ongelmanratkaisuna ja demokraattisena toimintana.

Pragmatismin keskeisiä piirteitä ovat käytännön testattavuus, fallibilismi sekä ajatus siitä, että sanat ja teoriat ovat työvälineitä tavoitteiden edistämisessä. Totuus ei ole lopullinen peilaus todellisuudesta, vaan jatkuvasti arvioitava ja käytäntöön sovellettava kuvaus.

Nykyään pragmatismi on monimuotoista. Neopragmatismin piirissä Richard Rorty korostaa kielen ja kulttuurin roolia sekä vaihtoehtoista lähestymistapaa totuuden käsitteeseen; Susan Haack puolestaan kehittää kriittistä pragmatismia, jossa peruslähtökohdat yhdistyvät loogiseen analyysiin ja tieteelliseen evidenssiin.

Pragmatismin vaikutus näkyy sekä akatemiassa että koulutuksessa, politiikassa ja etiikassa, joissa se korostaa käytännön tuloksia ja yhteisöllistä ongelmanratkaisua.