pienimolekyylejä

Pienimolekyylejä, suomeksi pieniä molekyylejä, viittaa yhdisteisiin, joilla on suhteellisen alhainen molekyylipaino. Tämä käsite on erityisen yleinen lääkekehityksessä ja biologiassa, mutta sitä käytetään myös muualla kemiassa.

Lääkekehityksessä pienimolekyylisillä lääkkeillä on useita etuja. Niiden pieni koko mahdollistaa yleensä hyvän imeytymisen elimistössä ja kyvyn läpäistä solukalvoja. Tämä tekee niistä tehokkaita suun kautta otettavina lääkkeinä. Ne voivat kohdistua spesifisiin biologisiin kohteisiin, kuten entsyymeihin tai reseptoreihin, estäen tai aktivoiden niiden toimintaa. Pienimolekyylilääkkeiden valmistus on usein myös taloudellisempaa verrattuna biologisiin lääkkeisiin, kuten proteiineihin.

Biologiassa pienimolekyylejä ovat monet solujen normaaliin toimintaan välttämättömät aineet, kuten vesimolekyyli, hiilidioksidi ja monet orgaaniset yhdisteet kuten aminohapot ja nukleotidit. Nämä molekyylit osallistuvat lukemattomiin metabolisiin reaktioihin ja signalointiprosesseihin soluissa.

Kemiallisesti pienimolekyylit ovat yleensä kovalenttisesti sidottuja atomeista koostuvia molekyylejä, joiden rakenne on määritelty. Vaikka määritelmää molekyylipainon ylärajasta ei ole täysin yksiselitteisesti asetettu, usein puhuttaessa pienimolekyyleistä viitataan alle 1000 Daltonin molekyylipainoisiksi yhdisteiksi. Niiden ominaisuudet, kuten liukoisuus, reaktiivisuus ja stabiilisuus, riippuvat niiden atomikoostumuksesta ja molekyylirakenteesta.