perusaktiivisuutta

Perusaktiivisuutta tarkoitetaan biologisen järjestelmän toimintakyvyn alinta, vakaata tasoa normaalien olosuhteiden vallitessa. Se kuvaa sitä, millä tasolla järjestelmä toimii silloin kun sitä ei ärsytetä tai voimakkaasti aktivoida tai inhiboida. Perusaktiivisuus muodostaa vertailukohdan stimulaatiolle, kuormitukselle tai hoitojen vaikutuksille.

Sovelluskonteksteja on useita. Solu- ja biokemiallisessa tutkimuksessa perusaktiivisuus voi tarkoittaa entsyymin tai proteiinin toimintaa ilman erityisiä aktivaatio- tai inhiboitotekijöitä. Neurofysiologiassa se voi viitata hermosolun taustakäyntiin tai lepoaallotilaan, jolloin vasteita verrataan ärsykkeen tai lääkkeen aiheuttamaan muutokseen. Käyttäytymistutkimuksessa perusaktiivisuus kuvaa yksilön tavanomaista aktiivisuustasoa tietyssä ympäristössä ennen kokeellisia manipulaatioita. Ekologiassa se voi tarkoittaa populaation tai lajin normaalin toiminnan taustatasoa ympäristön olosuhteissa.

Mittausmenetelmät vaihtelevat kontekstin mukaan, mutta niissä pyritään standardoimaan olosuhteet: mittauksia voidaan tehdä lepo-tilassa, tiettynä vuorokausirytminä tai käyttämällä yhteisiä mittausmenetelmiä. Tulokset esitetään usein prosenteina, tapahtuma- tai mittausyksikköinä siten, että perus- ja stimuloitujen arvojen erot voivat helposti arvioidaan.

Perusaktiivisuutta käytetään ensisijaisesti referenssinä sille, miten järjestelmän kapasiteetti tai vaste reagoi muutoksiin. Se auttaa ymmärtämään, missä määrin systeemin toiminta on herkkää tai vakaata erilaisissa ympäristötilanteissa ja millaisia vaikutuksia erilaiset ärsykkeet tai hoitostrategiat voivat aiheuttaa.