personifikaatiota

Personifikaatiota tarkoitetaan kielikuvaa, jossa inhimillisiä ominaisuuksia, tunteita tai toimintoja annetaan ei-inhimilliselle kohteelle. Esineet, elävät olennot, luonnonilmiöt tai abstraktiot voivat saada ihmisalaisia piirteitä, kuten tahtoa, puhe-elämää tai tunteita. Personifikaation tarkoituksena on tehdä kohteesta havainnollisempi, vahvistaa teeman painoa ja helpottaa lukijan tai kuulijan eläytymistä. Esimerkkejä ovat lauseet kuten “tuuli kuiskasi oksille tarinoita” ja “aurinko hymyili järvelle”.

Personifikaatio esiintyy runoudessa, proosassa, puheessa sekä mainonnassa ja yleisessä puhekielessä. Se eroaa antropomorfismista, jossa kohde saa täysin ihmisruumiin ja ihmisen toiminnan, kun taas personifikaatio voi keskittyä pelkkiin ihmisluonteen piirteisiin ilman täyttä ruumiillisuutta. Toisaalta prosopopeia (prosopopeia) on eräs siihen liittyvä retorinen keino, jossa kuolleet, kadonneet tai epäaktiiviset voimat puhuvat tai vaikuttavat tekijöinä.

Käytännössä personifikaatio vahvistaa kuvailua, tekee abstraktit ilmiöt konkreettisemmiksi ja auttaa teemojen ilmaisua. Se voi lisätä mielikuvitusta, synnyttää empatiaa ja ohjata lukijan tulkintaa sekä tunteita. Käyttöä ohjaavat kulttuuriset konventiot sekä konteksti; eri tyylilajeissa korostukset voivat vaihdella.

Sana juontuu latinankielisestä persona (‘maska, ihminen’) ja kreikkalaisesta prosopon‑merkinnästä. Termin käyttö on laajasti levinnyt antiikin retoriikasta nykyaikaan, ja se kuuluu yleisesti sekä kirjallisuuden että puheen retorisiin keinoihin.