osmolariteetissa

Osmolariteetti kuvaa liuoksen osmoottisesti aktiivisten partikkelien kokonaismäärää per tilavuusyksikkö, yleensä per litra. Se mittaa liuoksen kykyä vaikuttaa veden liikkeeseen solujen kautta ja ilmoitetaan usein mOsm/L. Osmolariteetti eroaa osmolaliteetista siten, että osmolaliteetti on määrä per kilogramma liuotinta, kun osmolariteetti määritellään tilavuuden mukaan. Käytännössä kliinisessä ja fysiologisessa kontekstissa puhuttaessa osmolariteetista käytetään usein laskennallista arviota.

Liuoksen osmoottisesti aktiiviset partikkelit muodostuvat erilaisista ioneista ja organisaatiosta riippuen, esimerkiksi natrium-, kloridi-, glukoosi- ja ureatiosa. Dissosiaatio vaikuttaa lopulliseen osallistuvien partikkelien määrään; esimerkiksi natriumkloridi tuottaa käytännössä kaksi partikkelia. Normaali plasm osmolariteetti on noin 275–295 mOsm/L (noin sama kuin osmolaliteetti plasmassa). Laskennallinen osmolariteetti voidaan arvioida kaavalla: 2 × Na+ (mmol/L) + Glukoosi (mg/dL)/18 + BUN (mg/dL)/2.8. Osmolariteetin poikkeamat voivat viitata ylimääräisten aineiden, kuten alkoholien tai muiden myrkkymäisten aineiden, läsnäoloon, jolloin puhutaan osmolarisesta hajasta.

Kliinisesti osmolariteetti vaikuttaa solujen tilavuuteen: korkea veren osmolariteetti vetää vettä ulos soluista, mikä voi johtaa solujen kutistumiseen; matala osmolariteetti voi laajentaa soluja. Osmolariteetin muutokset liittyvät muun muassa hyponatremiaan ja hypernatremiaan, ja hoito kohdistuu nestetasapainon ja elektrolyyttien korjaamiseen.