orkesterimusiikissa

Orkesterimusiikki on musiikkia, joka kirjoitetaan esitettäväksi orkesterille. Tyypillinen kokoonpano koostuu jousista (viulut, alttoviulut, sello, kontrabassot), puupuhaltimista (flaatit, oboet, klarinetit, fagotit), vaskuista (torvet, pasuunit, trumpetit, tuubat) sekä lyömäsoittimista (timpanit, rummut, marimbat) ja usein näppäin- tai kielisoittimista. Teokset hyödyntävät orkesterin värisävyjen laajaa kirjoa ja dynaamista ilmaisua, ja ne voivat olla sekä ohjelmallisia että puhtaasti abstrakteja.

Historia ulottuu Barokin aikaan, jolloin instrumentaatio ja orkesterikoko kehittyivät. Barokkisäveltäjät kuten Corelli, Vivaldi ja Händel kehittivät orkesterin soinnillista kirjoa. Klassisen ajan suurimmat tekijät—Haydn, Mozart ja Beethoven—vakiinnuttivat sinfonian ja moniulotteiset muodot. Romantiikassa orkesteri kasvoi entisestään ja tarjosi laajan ilmaisukeinon suurteoksillaan Berlioz, Wagner, Tschaikovski ja Mahler. 20. vuosisadalla säveltäjät Stravinsky, Schoenberg, Prokofiev ja Shostakovich laajensivat muotoja ja ilmaisutapoja; elokuvamusiikki sekä uusi teknologia vahvistivat orkesterin roolia.

Tyypillisiä muotoja ovat sinfoniat (moniliikeiset teokset), ohjelmamusiikkiin liittyvät teokset sekä alkusoitot; lisäksi kirjoitetaan konsertto-tyyppisiä teoksia, joissa yksi tai useampi soolisoitin keskustelee orkesterin kanssa.

Esityksessä kapellimestari johtaa tempoa, dynamiikkaa ja tulkintaa. Orkesterin koko vaihtelee suuresta sinfoniaorkesterista pienempiin kamarorhestroihin. Harjoitukset ja koesoitot ovat olennaisia, ja muusikot toimivat ryhminä jousista, puhaltimista, vaskuista sekä lyömäsoittimista koostuvan kokonaisuuden yhteistoiminnassa.

Orkesterimusiikki on keskeinen osa länsimaista musiikillista perinnettä ja se toimii sekä konserttikeskuksena että oppimisen välineenä, kehittäen kuuntelutaitoa, rytmistä tarkkuutta, soittajayhteistyötä ja kokonaisuuksien hallintaa.