lannoituksesta

Lannoitus tarkoittaa ravinteiden lisäämistä maaperään tai kasveille, jotta kasvin ravinnetarve täyttyy ja kasvu sekä sato paranevat. Lannoituksessa huomioidaan maaperän nykyinen ravinnetaso, kasvin kehitysvaihe sekä ympäristöolosuhteet. Tavoitteena on ylläpitää tai parantaa maaperän hedelmällisyyttä sekä kasvin ravinnetaloutta kestävällä tavalla.

Yleisimmät lannoitevaihtoehdot ovat orgaaniset ja mineraalilannoitteet. Orgaaniset lannoitteet kuten komposti, lietelanta ja turve sisältävät ravinteita hitaammin vapautuvassa muodossa ja parantavat maaperän rakennetta. Mineraalilannoitteet ovat nopeammin käytettävissä ja niitä käytetään tarkempaan ravinteiden annosteluun; yleisimpiä ovat NPK-lannoitteet, jotka antavat typen (N), fosforin (P) ja kaliumin (K). Ravinteista osa on välttämättömiä mikroravinteina kuten rauta, sinkki ja boori, joita käytetään tarpeen mukaan.

Lannoituksen suunnittelu perustuu maaperätestiin sekä viljeltävän kasvin tarpeisiin. Maaperästä mitataan ravinteiden pitoisuudet sekä pH-arvo, jonka perusteella lannoitusmäärät ja -muodot määritellään. Lannoitus ajoitetaan kasvin kasvukaudelle ja usein jaetaan useampaan käsittelyyn, jotta ravinteet vapautuvat tasaisesti. Tarkka annostelu ja ympäristöhaittojen välttäminen ovat keskeisiä osa-alueita.

Ympäristövaikutukset voivat olla merkittäviä: liiallinen lannoitus voi johtaa ravinteiden valumaan vesistöihin, pohjaveden pilaantumiseen sekä kasvihuonekaasujen muodostumiseen. Tästä syystä käytetään kestävän viljelyn periaatteita, kuten mittauspohjaista lannoitusta, ravinteiden kierrätystä ja riittäviä viljelykäytäntöjä.

Käyttöä säätelee sekä kansainvälinen että kansallinen lainsäädäntö sekä lannoitteiden laatuvaatimukset ja merkintävaatimukset. Lannoitteen valinnassa ja ajoituksessa pyritään tasapainottamaan satoa ja maaperän terveyttä sekä pienentämään ympäristöriskejä.