lämpömittaustekniikasta

Lämpömittaustekniikka viittaa menetelmiin ja laitteisiin, joita käytetään lämpötilan mittaamiseen. Lämpötila on fyysinen ominaisuus, joka kuvaa kappaleen tai järjestelmän lämpöliikkeen keskimääräistä energiaa. Lämpömittaustekniikat perustuvat usein siihen, että jokin aineen fysikaalinen ominaisuus muuttuu ennustettavasti lämpötilan funktiona.

Yleisimpiä lämpömittaustekniikoita ovat:

Laajenemismittaukset: Monet aineet, kuten nesteet ja metallit, laajenevat lämmetessään. Nestelämpömittarit, joissa käytetään esimerkiksi elohopeaa tai alkoholia, hyödyntävät tätä periaatetta. Metallit voivat myös laajentua ja niiden avulla voidaan rakentaa esimerkiksi koaksiaalilämpömittareita.

Sähköiset lämpötilamittaukset: Termoelementit tuottavat jännitettä, joka on suoraan verrannollinen lämpötilaeroon kahden eri metallin välillä. Vastuslämpömittarit (RTD) perustuvat puolestaan siihen, että metallin, kuten platinan, sähköinen vastus muuttuu lämpötilan mukaan. Puolijohteista valmistetut lämpötila-anturit, kuten termistorit, ovat myös yleisiä ja tarjoavat hyvän herkkyyden.

Säteilyn mittaus: Infrapunalämpömittarit mittaavat kohteesta lähtevää lämpösäteilyä. Ne ovat hyödyllisiä kohteiden mittaamisessa, joihin ei voida suoraan koskea tai jotka ovat hyvin kuumia.

Kaasulämpömittarit: Nämä perustuvat kaasun paineen tai tilavuuden muutokseen vakiolämpötilassa tai vakio-olosuhteissa, hyödyntäen ideaalikaasun lakeja.

Valinta käytettävälle lämpömittaustekniikalle riippuu useista tekijöistä, kuten vaaditusta tarkkuudesta, mittausalueesta, vasteajasta ja ympäristöolosuhteista. Jokaisella tekniikalla on omat etunsa ja rajoituksensa.