kuvantamispainotteisuuden

Kuvantamispainotteisuus viittaa käytäntöön tai lähestymistapaan, jossa kuvantamistekniikoita, kuten magneettikuvausta, tietokonetomografiaa, röntgenkuvausta tai ultraääntä, käytetään ensisijaisesti tai huomattavasti diagnoosin, hoitosuunnittelun tai seurannan apuna. Se tarkoittaa, että visuaalisen tiedon hankkiminen ja tulkitseminen on keskeisessä roolissa lääketieteellisessä päätöksenteossa. Tämä voi ilmetä eri tavoin terveydenhuollon eri aloilla. Esimerkiksi radiologia on ala, joka keskittyy nimenomaan lääketieteelliseen kuvantamiseen. Kuvantamispainotteisuus voi myös tarkoittaa sitä, että tiettyjä sairauksia tai tiloja diagnosoidaan ja seurataan ensisijaisesti kuvantamisen avulla, jopa silloin, kun muita diagnostisia menetelmiä on saatavilla. Tämän lähestymistavan etuja voivat olla ei-invasiivisuus, kyky visualisoida sisäelimiä ja kudoksia yksityiskohtaisesti sekä mahdollisuus havaita muutoksia varhaisessa vaiheessa. Toisaalta liiallinen kuvantamispainotteisuus voi johtaa tarpeettomiin tutkimuksiin, kustannusten nousuun ja altistumiseen säteilylle (jos kyseessä on ionisoivaa säteilyä käyttävä kuvantaminen). Siksi kuvantamispainotteisuutta tulee arvioida kriittisesti suhteessa muihin diagnostisiin vaihtoehtoihin ja potilaan kliiniseen tilaan. Käytännössä tasapainoinen lähestymistapa, jossa kuvantamista käytetään harkiten osana laajempaa diagnostista prosessia, on usein ihanteellinen.