kuulokynnysten

Kuulokynnysten käsite kuvaa sitä minimiäänitasoa, jolla yksilö havaitsee äänet tiettynä taajuutena. Kuulokynnysten arvoja mitataan useimmiten kuulontutkimuksessa ja ne ilmoitetaan desibeleinä, usein kuulokoetuksi eli dB HL. Mittaus voidaan suorittaa sekä ilmakehon (air conduction) että luuston kautta (bone conduction), ja tulokset piirtyvät audiogrammille, jonka avulla kuulo- ja kuulon mahdollinen heikentyminen voidaan havainnollistaa.

Mittaa käytetään pääasiassa puhtaään audiometrian menetelmää. Testissä kuulijalle esitetään äänisignaaleja eri taajuuksilla, tyypillisesti 250 Hz–8 kHz, ja hänen tehtävänsä on kertoa, milloin hän havaitsee äänen. Tulokset kuvaavat yksilön kuulokynnykset kussakin taajuudessa. Ilmakuultu (air conduction) kertoo, miten kuulo toimii ulko- ja välikorun kautta, kun taas luustokuultu (bone conduction) paljastaa sisäkorun suorituskyvyn. Erotusmittauksia käytetään erottelemaan mahdollinen kuulon oireilu; esimerkiksi sensorineuraalinen, kuulon johtumisen aiheuttama tai yhdistelmämelkojaussing.

Yleisessä luokituksessa normaalikuuloisuus määritellään usein 0–20 dB HL:n arvoina, lievästä, kohtalaisesta ja sitä voimakkaammasta kuulonalenemisesta puhuttaessa käytetään tarkkoja rajoja: esimerkiksi lievä 21–40 dB HL, kohtalainen 41–55 dB HL, keskivaikea 56–70 dB HL, vaikea 71–90 dB HL ja syvä 91 dB HL tai enemmän. Kuulokynnyksiä tarkastellaan yksittäisten taajuuksien lisäksi kokonaiskuulon tilan kuvaamiseksi.

Kuulokynnykset voivat muuttua iän myötä, työperäisen melun tai taudin seurauksena sekä akuutisti esimerkiksi tulehdusten tai vahinkojen vuoksi. Korkeat taajuudet ovat usein herkemmin heikentyneitä, ja havaitsemisessa voi ilmetä eroavuuksia eri korvien välillä.