kromaattisuus

Kromaattisuus on musiikissa käytetty termi, jolla viitataan sävellyksen värin lisäämiseen käyttämällä säveliä, jotka eivät ole osa perus diatonista asteikkoa. Käytännössä kromaattisuus tarkoittaa sekä kromaattista kuviota melodian asteikolla että kromaattisten sointujen ja ääniin liittämien liikkeiden käyttöä harmonisessa rakenteessa. Se voi ilmetä semitoneissa tapahtuvana liikkeenä sekä sointujen rikastuttamisessa, moduloinnissa ja sointukierron laajentamisessa.

Kromaattisuus voi toteutua eri tavoilla. Melodisesti kromaattiset askelparit tai laajat kromaattiset sävelkasat tuovat lisävärin. Harmonisesti siihen liittyy usein lainattujen sointujen, enharmonisten muutosten ja modulointien käyttö, jolloin sävellyksen toiminta siirtyy helposti uusiin avaimiin tai tasapainottuu suoremmin folioituun tunnelmaan. Kromaattinen liike voi olla passiivista (ylikäyvät sävelet) tai aktiivista (sävelvalinnat, jotka muokkaavat tonaalista keskusta).

Kromaattisuus on ollut keskeinen piirre monissa sävellysvaiheissa. Renessanssista ja barokista sen on katsottu kehittyneen kohti romantiikkaa ja impressionismia, jolloin väri ja ilmaisu tulivat keskeisemmiksi. 1800-luvulla se vahvistui tunteellisen ilmaisun kanavana; 1900-luvulla kromaattisuus sai uuden roolin ekspressionistisessa ja neomodernissa musiikissa sekä atonaalisten suuntien taustalla.

Esimerkkejä säveltäjistä, joiden tuotannossa kromaattisuus esiintyy voimakkaasti, ovat Chopin, Wagner, Debussy ja Liszt sekä myöhemmällä ajalla Schönberg, Stravinsky ja Messiaen. Kromaattisuus on tyylilajista riippumatta usein keino kutsua esiin väriä, jännitettä ja ilmaisua ilman välitöntä funktionaalista harmonian tarvetta.