kosketuslämpömittausmenetelmät

Kosketuslämpömittausmenetelmät, suomeksi kosketuslämpömittausmenetelmät, ovat lämpötilan mittausmenetelmiä, joissa lämpötila-anturi on suorassa fyysisessä kosketuksessa mitattavaan kohteeseen. Nämä menetelmät ovat yleisiä teollisissa prosesseissa, lääketieteessä ja arkipäivän sovelluksissa, kuten ruoanlaitossa. Kosketuslämpömittauksen perustana on lämpötilaeron aiheuttama energian siirtyminen anturiin tai anturista kohteeseen, mikä muuttaa anturin ominaisuuksia mitattavalla tavalla.

Yleisimpiä kosketuslämpömittausmenetelmiä ovat termoelektriset lämpömittarit (termoelementit) ja vastuslämpömittarit. Termoelementit perustuvat Seebeckin ilmiöön, jossa kahden eri metallin välinen jännite riippuu niiden välistä lämpötilaerosta. Vastuslämpömittarit, kuten platinaresistanssilämpömittarit (PRT), hyödyntävät materiaalin sähköisen resistanssin muutosta lämpötilan funktiona. Muita menetelmiä ovat esimerkiksi termistorit, joiden resistanssi muuttuu voimakkaasti lämpötilan vaihdellessa, ja nestelämpömittarit, jotka perustuvat nesteen tilavuuden muutokseen lämpötilan mukaan.

Kosketusmenetelmien etuna on niiden yleensä hyvä tarkkuus ja kyky mitata lämpötilaa tarkasti tietyllä mittauspisteellä. Haittapuolina voivat olla anturin aiheuttama lämpötilan muutos mitattavassa kohteessa, mittauksen hitaus ja anturin kuluminen, erityisesti korkeissa lämpötiloissa tai aggressiivisissa ympäristöissä. Mittausolosuhteet, kuten lämmönsiirtonopeus ja anturin lämpökapasiteetti, vaikuttavat merkittävästi mittaustuloksen luotettavuuteen.