korroosionkestävyyteen

Korroosionkestävyys tarkoittaa materiaalin kykyä vastustaa korroosiota, kemiallista tai elektrolyyttistä hajoamista, jota aiheuttavat esimerkiksi kosteus, happi ja suola. Se riippuu sekä materiaalin ominaisuuksista että ympäristön oloista ja vaikuttaa käyttöikään sekä kunnossapitokustannuksiin.

Korrosio ilmenee useilla mekanismeilla. Yleisimmät ovat tasainen korroosio, paikallinen puhkeaminen (pitting), crevice-korroosio sekä stressikorroosio. Sähkökemialliset prosessit syntyvät potentiaalierosta ympäristön ionien kanssa.

Tekijöitä ovat ympäristötekijät (kosteus, lämpötila, pH, suolaisuus), altistusjakson pituus sekä materiaalin koostumus ja rakenne. Esimerkkejä materiaaleista ovat teräkset, alumiiniseokset, muovit ja komposiitit, joita voidaan parantaa pinnoitteilla ja lisäaineilla.

Tehokkaita keinoja ovat oikean materiaalin valinta, passivointi, pintakäsittelyt (maalit, epäorgaaniset pinnoitteet), galvanoituminen, anodisointi sekä katodinen suojelu. Myös ympäristön hallinta ja liitosten suojelu ovat tärkeitä.

Arviointi perustuu laboratorio- ja kenttäkokeisiin. Esimerkkejä ovat suolasuihkutesti ISO 9227 sekä elektrochemialliset mittaukset kuten potentiaalin käyrät ja EIS. Standardit ohjaavat testitapahtumia sekä hyväksyttävät tulokset.

Käytännössä korroosionkestävyyteen pyritään suunnittelussa ja kunnossapidossa: materiaalivalinnat, pintojen suojaaminen ja säännöllinen tarkkailu sekä huolto. Näin saavutetaan turvallisuutta, rakennusten ja teollisuuden pitkäikäisyyttä sekä pienemmät elinkaarikustannukset.