kirjakeele

Kirjakeele tarkoittaa kirjoitettua kieltä ja sen sääntöjä, joita sovelletaan kirjallisissa teksteissä. Se on kielimuoto, jota pyritään pitämään yhtenäisenä ja ymmärrettävänä eri alueilla asuville puhujille, ja joka eroaa puhekielestä, jota käytetään arkisissa, suullisissa tilanteissa.

Kirjakeeliin kuuluu oikeinkirjoitus, välimerkit, sanaston valinta sekä kieliopilliset rakenteet, jotka noudattavat yleisesti hyväksyttyjä normistoja. Se on usein formaalimpaa ja konservatiivisempaa kuin puhekieli; se voi välittää asioita selkeästi, jolloin lauseet ovat täsmällisempiä ja lauseen rakenne monimutkaisempaa.

Suomessa kirjakielen normit ovat muotoutuneet vuosisatojen kuluessa. 1800–1900-luvuilla kehittyi moderni standardisuus, jonka syntyä edesauttoivat sanakirjat ja kieliopit kuten Kielitoimiston sanakirja ja Kielitoimiston ohjeet. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus (Kotus) valvoo kirjoitetun kielen normien kehittämistä ja antaa ohjeita kouluille ja medialle.

Kirjakeleellä esiintyy koulutuksessa, kirjallisuudessa, sanomalehdistössä ja virallisessa viestinnässä. Se ei ole yksi yksittäinen murre, vaan eräisiin tekstilajeihin sovellettu yhteinen perusvarmuus, vaikka rekisteri ja tyylilaji voivat vaihdella. Puhekieli ja kirjakeeli voivat erota toisistaan sanavalinnoissa, rakenteissa ja ilmaisutavoissa.

Kirjakeleellä on keskeinen rooli koulutuksessa, kulttuurisessa identiteetissä ja tiedonvälityksessä, sillä se mahdollistaa johdonmukaisen ja laajasti ymmärrettävän viestinnän.