kiintymyssuhdeteoriasta

Kiintymyssuhdeteoria selittää ihmisen varhaisten ihmissuhteiden, erityisesti lapsen ja hoitajansa välisen suhteen, pysyvää vaikutusta yksilön psyykkiseen kehitykseen ja myöhempiin ihmissuhteisiin. Teorian kehitti alun perin brittiläinen psykiatri John Bowlby 1950- ja 1960-luvuilla, ja sitä täydensi myöhemmin Mary Ainsworth.

Teorian keskeinen ajatus on, että vastasyntynyt lapsi on biologisesti ohjelmoitu etsimään läheisyyttä ja turvaa hoitajastaan. Tämä kiintymyskäyttäytyminen, kuten itkeminen, hymyileminen ja tarttuminen, pyrkii varmistamaan lapsen selviytymisen. Hoitajan reagoivuus ja saatavuus muodostavat perustan lapsen turvallisuudentunteelle.

Ainsworthin tutkimukset tunnistivat erilaisia kiintymystyylejä. Turvallinen kiintymys kehittyy, kun hoitaja on johdonmukaisesti saatavilla ja vastaa lapsen tarpeisiin. Tällöin lapsi uskaltaa tutkia ympäristöään tietäen, että voi palata hoitajan luo turvaan. Välttelevä kiintymys voi kehittyä, jos hoitaja on etäinen tai torjuva, jolloin lapsi oppii tukahduttamaan tarpeensa ja välttämään läheisyyttä. Ahdistunut-ristiriitainen kiintymys syntyy usein epäjohdonmukaisen hoivan seurauksena, ja lapsi voi olla levoton ja takertuva. Myöhemmin on tunnistettu myös jäsentymätön kiintymystyyli.

Kiintymystyylin uskotaan muodostavan sisäisen mallin itsestä, muista ja ihmissuhteista, joka ohjaa yksilön käyttäytymistä ja odotuksia tulevissa vuorovaikutustilanteissa aikuisuuteen asti. Vaikka varhaiset kiintymyskokemukset ovat tärkeitä, kiintymystyyli voi muuttua elämänkokemusten myötä.