keskinkertaisuus

Keskinkertaisuus on suomenkielinen käsite, jolla tarkoitetaan tilaa tai laatua, jonka suoritus on keskitason luokkaa: ei erityisen hyvää eikä erityisen huonoa. Sanaa käytetään sekä objektiivisena laatukuvauksena että subjektiivisena arviona, ja sen merkitys riippuu kontekstista. Usein keskinkertaisuutta pidetään negatiivisena, kun odotukset ovat korkeat, mutta joissakin yhteyksissä se voi kuvata arkista käytännöllisyyttä.

Etymologisesti sana muodostuu adjektiivista keskinkertainen ja -isuus-suffiksista, ja viittaa tilaan, jossa toiminta tai tuote täyttää perusvaatimukset ilman erottuvaa lisäarvoa. Keskinkertaisuutta voidaan tarkastella sekä laatukriteerinä että arvolatauksena, jolloin sen arvo vaihtelee riippuen siitä, millaisia standardeja tarkastelussa asetetaan.

Käytännössä keskinkertaisuutta käsitellään laajasti yhteiskunnallisissa keskusteluissa: koulutuksessa, työelämässä, taiteessa ja politiikassa. Sillä voi viitata vakaaseen, mutta halpaan suoritukseen, toisaalta sekä toistuvaan konformismiin että turvallisuuspainotteiseen päätöksentekoon. Kulttuurisesti sana on sekä kriittinen leima että retorinen keino kuvailla tiloja, joissa luovuus puuttuu tai riskinotto on vältetty.

Debatti keskinkertaisuuden ympärillä liittyy kysymyksiin laatuvaatimuksista, tavoitteiden realistisuudesta ja yhteiskunnan kyvystä kannustaa kehitykseen. Toisaalta jotkut korjaavat, että keskitason menestys voi heijastaa käytännöllisyyttä ja tasapainoa kriisien keskellä. Lisäksi huomioidaan, että standardit voivat laminoida luovuutta ja ylläpitää toimintoja, jotka täyttävät ainoastaan perusvaatimukset.