keinokuitu

Keinokuitu on kuitu, jonka valmistus perustuu keinotekoisista polymeereistä muodostettuun kuitumateriaaliin. Keinokuituja käytetään laajasti tekstiileissä ja muissa komposiittimateriaaleissa. Yleisimmät tyypit ovat polyesterikuitu, polyamidikuitu (nylon) ja akryylikuitu; lisäksi käytetään polypropeenista ja muita synteettisiä kuituja. Keinokuitujen tuotanto on teollista ja riippuu polymeerien valmistus- sekä säikeistysprosesseista.

Valmistusmenetelmät jakautuvat pääasiassa kahteen ryhmään: sulantasäikeitys (melts-spinning) thermoplastisista polymeereistä kuten polyesteri ja nylon; sekä liuoksisäikeitys (solution spinning) ei-sulavista polymeereistä. Kuitua voidaan valmistaa filamentteina (pitkiä säikeitä) tai katkaistuna kuituna (staple fiber), jolloin siitä saadaan erilaisia verhoilu- ja tekstiilikäyttöjä.

Ominaisuudet vaihtelevat kuidun mukaan, mutta yleisiä piirteitä ovat korkea lujuus ja kulutuskestävyys sekä usein alhainen kosteuspitoisuus, mikä nopeuttaa kuivumista. Monilla keinokuiduilla on hyvä konepestävyys, mutta ne voivat olla herkempiä staattiselle sähköille ja lämpötilan vaihteluille.

Käyttökohteita ovat vaatteet, vuode- ja verhoilutuotteet, matot sekä tekniset ja teolliset sovellukset kuten vahvistuskomposiitit. Keinokuituja käytetään myös valmistuksessa, suodattimissa ja erikoisrakenteissa.

Ympäristövaikutukset: Keinokuitujen raaka-aineet ovat pääasiassa petrokemikaaleja, ja niiden valmistus on energiaintensiivistä. Monet keinokuitutekstiilit voivat päätyä mikromuoveiksi pesussa, mikä asettaa haasteita kierrätykselle ja jätteenkäsittelylle. Kierrätys ja kehitys biohajoavien tai kierrätettävien vaihtoehtojen suhteen ovat tärkeitä tutkimusalueita.

Historia: Keinokuitujen kehitys alkoi 1900-luvulla; ensimmäiset suureen volyymiin yltävät kuidut olivat nylon ja polyesteri, joiden kaupallinen käyttöönotto muutti tekstiiliteollisuutta 1930-luvulta lähtien.