kaukokartoituksesta

Kaukokartoitus on maanpinnan, vesistöjen ja ilmakehän ominaisuuksien tutkimista etäisyydeltä käytettävien sensorien avulla. Sensorit voivat sijaita satelliiteissa, lentokoneissa tai drooneissa, ja ne tuottavat sekä optisia kuva-aineistoja että ei-optisia signaaleja kuten radiota ja LiDAR-säteen heijastuksia. Keskeisiä mittauskohteita ovat maankäyttö, kasvillisuus, vesistöalueet, geologiset rakenteet sekä ilmasto- ja ympäristömuutosten ilmenemismuodot.

Kaukokartoituksessa käytetään monipuolisia sensorityyppejä. Optinen kuvaus kattaa multispektrisen ja piksellisesti sisältävän infrapunaisen haaran, jotka mahdollistavat esimerkiksi kasvillisuusindeksien, kuten NDVI:n, laskennan. Törmäysominaisuudet sekä lämpötilat voidaan havaita lämpö- ja termisen infrapunakaistan avulla. Radiotaalisen tai syntetisoidun radarisen signaalin (SAR) avulla voidaan nähdä paksujen pilvien läpi sekä maaston rakenteita. LiDAR tarjoaa korkeus- ja pintoihin liittyvää kolmiulotteista tietoa. Drooneilla kerätty data täydentää suurien satelliittitehtävien kuvia.

Kaukokartoitusprosessi sisältää tiedon hankinnan lisäksi radiometrisen ja geometrisen korjauksen, ilmastonmuutoksen vaikutusten korjaamisen sekä ortorektifioinnin, jolloin kuvat voidaan taïhettää kartoituksiin oikeille maantieteellisille paikoilleen. Tiedon analyysissä käytetään sekä ohjattua että ohjaamatonta luokittelua, muutostunnistusta ja erilaisia indeksejä kuten NDVI sekä muita sitovia parametreja geoinformatiikassa.

Käyttökohteet ovat ympäristö- ja luonnonvarojen seurantaa, maankäytön suunnittelua, metsätaloutta, maataloutta, kaupunkikuvaa, vesistön tilan arviointia sekä luonnonkatkosten riskien hallintaa. Euroopassa ja Suomessa kaukokartoitus saa tärkeän tuen Copernicus-ohjelmasta, joka tarjoaa laajasti vapaaehtoisia satelliittidataa sekä työvälineitä aineiston käsittelyyn. Rajallisuuksiin kuuluvat sääolosuhteet optisessa kuvauksessa sekä kustannusten ja teknisen osaamisen tarve.