fibrinolysiä

Fibrinolyysi on veren hyytymisen jälkeinen fysiologinen prosessi, jonka tehtävänä on liuottaa fibriiniverkko ja palauttaa verenvirtaus. Se on osa hemostaasin säätelyä: asianmukainen fibrinolyysi poistaa vanhat tai liialliset hyytymät, mikä estää liiallista verenvuotoa ja mahdollistaa kudosten paranemisen.

Perusmekanismi: Fibriini muodostaa hyytymän rakenteen, jota plasmiini hajottaa. Plasmiini saadaan plasminogeenin aktivoitumisesta; tärkeimmät aktivaattorit ovat kudoksesta peräisin oleva tissue-type plasminogen activator (tPA) ja urokinasityyppinen (uPA). Fibrinolyyysiä säätelevät alfa2-antiplasmiini sekä PAI-1 (plasminogen activator inhibitor-1) ja TAFI, joka vähentää fibriinin kykyä sitoutua plasmiiniin. Fysiologisesti fibrinolyysi on pääasiassa paikallista ja riippuu hyytymän rakenteesta sekä endoteelin ja verenkierron säätelytekijöistä.

Diagnostiset merkit ja seuraus: Fibrinolyysin aktiivisuutta voidaan viitteellisesti arvioida fibrin hajoamistuotteilla, kuten D-dimeereillä. Kohonneet pitoisuudet voivat kertoa aktiivisesta fibriin hajoamisesta, mutta ne eivät yksin riitä diagnoosiin.

Kliininen merkitys: Fibrinolyysi on keskeinen sekä fysiologiassa että terapiassa. Liiallinen fibrinolyysi voi johtaa verenvuotoihin, kun taas puutteellinen fibrinolyysi lisää tromboosiriskiä. Terapeuttinen fibrinolyysi on käytössä akuutin iskeemisen aivohalvauksen, keuhkoveritulpan ja joidenkin sydäninfarktien hoidossa; käytetään esimerkiksi tissue-type plasminogen activator -perheeseen kuuluvia valmisteita (kuten alteplaasi). Terapeuttiseen fibrinolyysiin liittyy verenvuotiriski ja vasta-aiheita.