etähavainnointitekniikoita

Etähavainnointitekniikat eli kaukokartoitus viittaa tietojen keräämiseen kohteesta ilman fyysistä kontaktia. Tämä tapahtuu yleensä antureiden avulla, jotka mittaavat kohteesta heijastuvaa tai sen lähettämää säteilyä. Tärkein etähavainnoinnin muoto on sähkömagneettisen säteilyn, kuten valon, infrapunasäteilyn tai mikroaaltojen, havainnointi. Tiedot kerätään usein satelliiteista, lentokoneista tai droneista, jotka on varustettu erilaisilla sensoreilla.

Etähavainnoinnin sovellusalueet ovat laajat. Sitä käytetään muun muassa maapallon ilmakehän, merien ja maanpinnan tutkimuksessa. Meteorologiassa satelliittikuvat auttavat ennustamaan säätä ja seuraamaan myrskyjä. Geologiassa ja geografiassa etähavainnointi mahdollistaa maastonmuotojen, kasvillisuuden ja maankäytön kartoittamisen sekä luonnonvarojen, kuten mineraalien ja veden, etsimisen. Ympäristötieteissä sitä hyödynnetään esimerkiksi saastumisen seurannassa, metsäkadon tutkimisessa ja ilmastonmuutoksen vaikutusten arvioinnissa. Myös puolustusvoimat ja pelastuspalvelut käyttävät etähavainnointia tiedusteluun, valvontaan ja katastrofien hallintaan.

Menetelmiä on useita. Optiset sensorit havainnoivat kohteita näkyvän valon ja lähi-infrapuna-alueella, kun taas lämpökamerat mittaavat kohteen emissiota infrapuna-alueella. Tutkat käyttävät mikroaaltoja, jotka läpäisevät pilvet ja mahdollistavat havainnoinnin kaikissa sääolosuhteissa. Lidar-teknologia puolestaan käyttää laseria etäisyyksien mittaamiseen ja kolmiulotteisten mallien luomiseen. Kerätty data analysoidaan tietokoneilla, jotta siitä saadaan hyödyllistä tietoa.