etäseurantatekniikoista

Etäseurantatekniikat, tunnetaan myös nimellä remote sensing, ovat menetelmiä, joilla kerätään tietoa kohteesta tai ilmiöstä koskematta siihen suoraan. Tämä tapahtuu yleensä mittaamalla ja analysoimalla sähkömagneettista säteilyä, kuten valoa, infrapunasäteilyä tai mikroaaltoja, jonka kohde lähettää, heijastaa tai suodattaa. Etäseurantaa käytetään monilla eri aloilla, kuten maantieteessä, meteorologiassa, geologiassa, metsätieteessä, maataloudessa ja ympäristötieteessä.

Tekniikat voidaan jakaa karkeasti passiivisiin ja aktiivisiin. Passiiviset etäseurantajärjestelmät havaitsevat luonnollista säteilyä, kuten auringonvaloa, joka heijastuu maanpinnasta tai ilmakehästä. Esimerkkejä passiivisista järjestelmistä ovat valokuvaukseen perustuvat kamerat ja lämpökamerat. Aktiiviset etäseurantajärjestelmät puolestaan lähettävät itse säteilyä kohteeseen ja mittaavat sitten takaisin heijastunutta tai siroutunutta säteilyä. Tutkajärjestelmät ja laserkeilaus (Lidar) ovat esimerkkejä aktiivisista tekniikoista.

Satelliitit ja lentokoneet ovat yleisimpiä alustoja etäseurantalaitteistoille, mutta myös miehittämättömiä ilma-aluksia (droneja) ja maanpäällisiä antureita käytetään yhä enemmän. Kerättyä dataa analysoidaan erityisillä ohjelmistoilla, joiden avulla voidaan tunnistaa erilaisia kohteita, mitata niiden ominaisuuksia ja seurata muutoksia ajan kuluessa. Esimerkiksi satelliittikuvien avulla voidaan seurata metsien tilan muutoksia, arvioida satovahinkoja tai havaita öljyvuotoja merellä. Etäseuranta tarjoaa tehokkaan ja laajan kattavuuden tarjoavan tavan tarkkailla maapalloa ja sen ilmiöitä.