elektroforeettisella

Elektroforeettinen viittaa ilmiöihin ja menetelmiin, joissa sähkökentän vaikutuksesta varautuneet molekyylit ja ionit liikkuvat erisuuntaisesti ja erotellaan niiden ominaisuuksien perusteella. Erottuminen riippuu sekä molekyylien varauksen suuruudesta ja signaalista että koosta, muodoista ja geelissä tai muissa matriiseissa esiintyvän esteverkon ominaisuuksista. Elektroforeesi on yleiskäsite, jota voidaan soveltaa useisiin tekniikoihin ja näissä tekniikoissa käytetyt matriisit antavat erottelulle erilaista tehokkuutta.

Yleisimmissä elektroforeesimenetelmissä aineet kulkeutuvat kohti vastakkaisesti varaantunutta elektrodia. Gelielektroforeesi on yleisin perusta; aineet kulkeutuvat geelissä, joka toimii sivelyverkkoina, ja erottelu tapahtuu koon ja rakenteen perusteella. Agarose-geelit soveltuvat suurille DNA- ja RNA-fragmentteille, kun taas polyakrylamidigeelit antavat usein paremman erottelun pienille proteiineille ja DNA-pätkille. Eri tekniikoissa säädetään sähkökentän voimakkuus, geelien koostumus sekä bufferi, jotta erotus voidaan optimoida.

Muita elektroforeesityyppejä ovat kapillaarielektroforeesi sekä kaksidimensionaalinen elektroforeesi, joita käytetään korkeatasoiseen erotteluun ja analyysiin proteiineissa sekä nukleiinihapoissa. Näissä menetelmissä voidaan yhdistää erotusmenetelmiä laajempaan analyysiin ja massaspektrometrian kaltaisiin tunnistusmenetelmiin.

Sovellukset kattavat geenien ja genomianalyysin, rikostieteelliset tutkimukset sekä proteomiikan ja biokemiallisten rakenteiden karakterisoinnin. Yleisiä havaintoja ovat erottelun korkea resoluutio, nopeus ja skaalautuvuus, mutta haittoina voivat olla geelin rajoitukset, näytön hallittavuus sekä turvallisuusriskejä aiheuttavat kemikaalit kuten polyakrylamidi tai DNA-pohjaiset väriaineet. Elektroforees on kehittynyt huomattavasti 1900-luvun puolivälistä lähtien ja siihen liitetyt tekniikat ovat keskeisiä sekä tutkimuksessa että diagnostiikassa.