aristotelismi

Aristotelismi on filosofian ja teologian traditio, jossa Aristoteleen ajattelun keskeiset piirteet sekä hänen jälkeensä muodostuneet tulkinnat muodostavat yhtenäisen linjan. Sen kirjoitus- ja ajatteluperinne ulottuu antiikin peripatettisiin seuraajiin sekä keskiajan scholastisiin tulkitsijoihin ja edelleen nykyaikaisiin muotoihin. Aristotelinen ajattelu vaikuttaa sekä luonnonfilosofiaan että logiikkaan, etiikkaan ja politiikkaan.

Keskeisiä käsitteitä aristotelismissa ovat aine ja muoto sekä todellisuuden järjestäytyminen syiden kautta. Aristoteles esittää neljä syytä selittämään muutosta ja olemassaoloa: materia (aine), muoto (olemuksen luonteen määrittävä laji), tehokas syy (tekijä tai liikkeellepaneva voima) sekä päämäärä (telos). Hän kehittää myös käsitteen potentiaali (kyky) ja aktuaatio (toteutuminen). Logiikassa Aristoteles loi syllogistisen järjestelmänsä ja kategoriset luokat, jotka muodostivat tieteellisen päättelyn perustan. Metafysiikassa hän tutkii substansseja sekä Jumalaa, jota hän lähestyy liikkumattomana moottorina.

Etiikka ja politiikka korostavat hyvän elämän ja järjellisen toiminnan merkitystä. Hyveellinen toiminta on keskitien harjoittamista, ja eudaimonia eli hyvinvointi tai onnellinen hyvä muodostaa tien lopulliselle päämäärälle. Naturalistinen ja teleologinen suuntaus näkyy myös luonnon tutkimuksessa, jossa lopullinen päämäärä ja tarkoitus ohjaavat luontoa.

Aristotelismi on vaikuttanut antiikista islamilaisen ja kristillisen ajattelun kautta keskiaikaisiin skolastisiin syventäviin tulkintoihin sekä moderniin filosofiaan. Merkittäviä muotoja ovat keskiaikainen scholastinen Aristotelianismi, kuten Thomas Aquinas, sekä 1800– ja 1900-luvuilla kehittynyt neo-aristotelianismi.