altistusterapiaa

Altistusterapia, eli altistusterapia, on kognitiivis-behavioraalinen psykologinen hoitomuoto, jossa potilas altistuu hallitusti pelkoa herättävälle ärsykkeelle tai tilanteelle sekä sen välittömille seurauksille. Tavoitteena on vähentää ahdistusreaktiota ja lisätä sopeutumiskykyä siten, että pelko hallitsee vähemmän päivittäistä toimintaa. Altistuksen oppimus muodostuu habituationin ja extinction-opin kautta, ja hoitoa voidaan tukea kognitiivisilla keinoilla sekä kotitehtävillä.

Toteutustapoja ovat in vivo -altistus (todellisessa elämässä tapahtuvaa), imaginal altistus (kuvitteellista) sekä interoceptiivinen altistus (kehonsisäisten reaktioiden laukaiseminen). Uusina muotoina käytetään myös virtuaalitodellisuusaltistusta. Yleensä altistus yhdistetään osaksi laajempaa kognitiivis-behavioraalista hoitosarjaa, ja prosessi voi sisältää hierarkisen etenemisen sekä kotitehtäviä potilaan itsensä suoritettavaksi.

Käyttöalueet ja näyttö: altistusterapia on osoittautunut erityisen tehokkaaksi ahdistuneisuushäiriöissä, kuten spesifisissä fobioissa, paniikkihäiriössä ja sosiaalisessa ahdistuksessa. OCD:ssa käytetään exposure with response prevention -menetelmää. PTSD:n hoidossa voidaan hyödyntää prolonged exposure -protokollia. Hoitoa räätälöidään yksilöllisesti, ja se vaatii koulutetun terapeutin ohjausta sekä turvallisen ympäristön.

Turvallisuus ja riskit: altistusterapia tulisi toteuttaa ammattilaisen valvonnassa; alussa voi ilmetä tilapäistä pahenemista ja suurempaa ahdistusta. Riskit ovat pienet, mutta hoito ei sovi kaikille, esimerkiksi akuutissa psykoottisessa tilassa tai ilman riittävää tukea. Tulokset ovat yleensä hyvin dokumentoituja monissa häiriöissä.

Historia: altistusterapian juuret ovat behavioristisessa lähestymistavassa. 1950-luvulla Joseph Wolpe kehitti systemaattisen desensitoinnin, jonka perintö on kehittynyt in vivo-, imaginal-, ERP- ja virtuaalitodellisuusmuotoisiksi altistuksiksi.