Viittaussuhderaajoitteet

Viittaussuhderaajoitteet ovat kielen viittaussuhteisiin liittyviä teoreettisia rajoitteita, joiden tarkoituksena on määrittää, miten viittaukset—esimerkiksi pronominit, itsensä-viittaukset ja relatiivipronominit—voivat viitata aiempiin referentteihin tekstissä tai lauseessa. Niiden avulla tutkitaan, millaisia suhteita kieliulottumissa voidaan muodostaa ja millaiset viittaukset ovat syntaktisesti ja semanttisesti mahdollisia.

Käytännössä viittaussuhderaajoitteet liittyvät laajemmin sitomisteoriaan (binding theory). Tärkeimpiä ideoita ovat, että viittaussuhteiden on noudatettava paikallisia sidontarajoitteita sekä luonteeltaan sidottujen ja vapaina pysyvien viittausten erottelua. Täydennettyinä yleiselle tasolle ne kertovat, miten anaforit (itseään-viittaavat muodot) sekä pronominit voivat viitata edeltäviin ilmiöihin, ja millaisia poikkeuksia eri kielissä voi olla. Kielelliseen variaatioon liittyy usein pitkäkantoisia tai epätavallisia viittaussuhteita, jotka poikkeavat yksinkertaisista englanninkielisistä esimerkeistä ja ovat tutkijoiden mukaan tärkeä osa monikielistä syntaksia.

Viittaussuhderaajoitteet ovat keskeinen käsite generatiivisessa kielitieteessä ja niitä sovelletaan sekä syntaktiseen analyysiin että kielten välisiin vertailuihin. Ne auttavat selittämään, miksi tietyt viittaukset ovat mahdollisia joissakin kielikonteksteissa mutta eivät toisissa, sekä miten viittaukset vaikuttavat lauseen merkitykseen. Lähestymistavat voivat vaihdella, mutta yhteistä on pyrkimys mallintaa viittausten loogista rakennetta ja rajoja.

Lisätietoja: viittaussuhdetutkimus, binding theory, Principle A/B/C (kielitieteen periaatteet).