Varhaiskristillisyyden

Varhaiskristillisyys viittaa kristinuskon muodostumisen ja vakiintumisen ajanjaksoon, joka yleensä sijoitetaan apostolien kuoleman jälkeisestä ajasta aina Nikean kirkolliskokoukseen (325 jaa.) tai Rooman valtakunnan kristianisoitumiseen (noin 313 jaa.) asti. Tänä aikana kristillinen usko levisi ja kehittyi merkittävästi.

Varhaiskristillisyyden keskeisiä piirteitä olivat usko Jeesukseen Kristukseen Jumalan Poikana ja maailman Vapahtajana, Uuden testamentin kirjoittaminen ja vakiintuminen kanoniksi, sekä alkuvaiheessa pienet, usein vainotuissa yhteisöissä elävät kristilliset seurakunnat. Kirjoitukset, kuten Paavalin kirjeet ja evankeliumit, olivat keskeisiä uskonopillisen ja käytännöllisen ohjauksen lähteitä.

Varhaiskristityt kohtasivat monenlaisia haasteita, kuten juutalaisuuden ja hellenistisen filosofian vaikutteita, sekä ajoittain voimakkaita vainoja Rooman valtakunnassa. Näihin haasteisiin vastattiin teologisella pohdinnalla ja apologian eli puolustuspuheiden kirjoittamisella. Tärkeitä henkilöitä tältä ajalta ovat esimerkiksi apostolit, kirkkoisät kuten Ignatios Antiokialainen ja Polykarpus Smyrnalainen, sekä teologit kuten Justinus Marttyyri ja Origenes.

Aikakauden lopulla kristinusko alkoi saada yhä laajempaa hyväksyntää ja lopulta legaalisen aseman Rooman valtakunnassa. Nikean kirkolliskokous oli merkittävä käännekohta, joka pyrki yhtenäistämään uskonopillisia näkemyksiä ja vahvistamaan kirkon rakennetta. Varhaiskristillisyys loi perustan myöhemmälle kristilliselle teologialle, liturgialle ja kirkolliselle järjestelmälle.