Sarjoitusmuotojen

Sarjoitusmuotojen käsite viittaa musiikin sävellyksessä käytettyyn järjestelmään, jossa sävelkoko (sävelrivit) järjestetään ennalta ja toimivat teoksen rakenteen perustana. Yleisin esimerkki on 12-säveljärjestelmä, jonka kehitti Arnold Schönberg 1900-luvun alussa vastapainoksi perinteiselle tonaliteetille. Tässä menetelmässä teoksen ydin muodostuu sävelrivistä, joka on järjestetty 12 puolita semitonia kattavaksi sarjaksi.

Sävelrivillä on useita operatiivisia muotoja. P (prime) tarkoittaa alkuperäistä rivikäytännön muotoa; I (inversion) muuttaa rivin intervallin suunnan; R (retrograde) lukea rivin taaksepäin; RI (retrograde inversion) yhdistää inversion ja retrogradiin. Transpositio mahdollistaa rivin siirtämisen toiseen astetta korkeammalle tai matalammalle tilalle ilman rivin rakennetta muuttamatta. Yhteensä näitä muunnelmia voidaan käyttää lukuisina variaatioina, ja ne voidaan esittää matriisien avulla, jotka auttavat hakemaan erilaisten muotojen kopioita ja yhdistelmiä.

Serialismi on laajempi käsite kuin pelkkä sävelrivin käyttö. Total serialismilla tarkoitetaan sitä, että paitsi pitch, myös rytmi, dynamiikka, artikulaatio ja joskus soinnunvärit järjestetään ennalta serialistisesti. Tämä laajentunut lähestymistapa kehittyi 1950-luvulla, ja sen tunnetuimpia nimiä ovat Pierre Boulez, Karlheinz Stockhausen sekä muut toteuttajat, joita äänialan modernismi kiehtoi.

Sarjoitusmuotojen ominaisuus on mahdollisuus kontrolloida muotoa ja kehitystä systemaattisesti, mutta ne ovat herättäneet myös keskustelua ja kritiikkiä tonaliteetin menettämisestä sekä tyylisen ilmaisun rajoittuneisuudesta. Nykyään sarjoitusmuotoja tutkitaan sekä historiallisena ilmiönä että jatkuvana tutkimusalana monimuotoisissa konserto- ja sävellyskonteksteissa.